Laulunäytelmä Jääkärin morsian sai murskakritiikit vuonna 1921 – siitä tuli yksi suosituimmista kansankappaleista

Jääkärin morsian sai kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1921. Esityksessä näyttelivät Emil Autere (Martti), Ruth Snellman (Sabina), Tyyne Juntto (Sonja) ja Einar Rinne (Kalpa). Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto.

Jääkärin morsian aloittaa juttusarjamme kotimaisista näytelmistä. Näytelmäkirjailija Lauri Sipari poimii teatterin helmiä Sunklon satavuotisen historian varrelta. Tässä niistä ensimmäinen: varhainen Suomi-pojat maailmalla.
 
Kritiikkien perusteella Jääkärin morsiamella ei pitänyt olla kummoista tulevaisuutta. HS arvioi 18. helmikuuta 1921, että rakenteessa on toivomisen varaa, "tyypit eivät jaksa kiinnostaa" ja "muutenkin haparoidaan mitä erilaisempien liikutuskeinojen varassa". Kriitikon mielestä "maun puuttuminen keinovalikoimasta" tulee häiritsemään näytelmän menestystä kansankappaleena.
Kuinka väärässä voi ihminen olla. Sam Sihvon kirjoittama laulunäytelmä on saanut suomalaisilla ammattinäyttämöillä runsaat 130 ensi-iltaa. Kansallisteatterissakin teos pyöri vuoden 1921 kantaesityksensä jälkeen neljä vuotta. Ilmiselvä kansankappale. 
Mikä selittää Jääkärin morsiamen suosiota, Lauri Sipari?
– Se on romanttinen jännitysnäytelmä, johon sekoittuu kansan- ja murrekomedian sekä sotilasfarssin aineksia. Se on varhainen Suomi-pojat maailmalla. Hampuri ja Sankt Paulikin mainitaan. Lisäksi siinä on merkityksillä ladattu nimi, kohtuullisen taitavasti rakennettu jännitysjuoni ja tietysti musiikki – Elon mainingit korkeina käyvätOi poika pohjolan, ja Meill’ viini, laulu, naiset. Ne ovat eläneet myös näytelmästä irrallaan, Sipari sanoo.
 
Asenteet olivat pinnassa
 
Näytelmä ajoittuu vuoteen 1917. Se sijoittuu Saksan itärintamalle Libauhun, jossa suomalainen jääkäripataljoona 27 on hankkimassa sotilaskoulutusta saksalaisilta. Tähtäimessä on Suomen vapauttaminen Venäjän vallan alta. Jääkärikorpraali Martti ihastuu venäläiseen balettityttö Sabinaan. Samaan naiseen on iskenyt silmänsä myös Paroni von Liechtenstein. 
Siparin mukaan Sihvon kynää ohjasivat operetin ja musiikkinäytelmän konventiot, eikä teos anna jääkäriliikkeestä kiinnostuneelle paljoa. Jääkärin morsian oli aikansa kuva ja asenteet olivat pinnassa. 
Näytelmä sijoittuu Baltiaan, jossa Saksa nähtiin Venäjääkin pahempana sortajana.
– Niinpä näytelmän roisto, vakooja von Lichtenstein on balttiparoni, moraaliton aatelisretku. Hänen apulaisensa Isak taas on karmea juutalaisklisee, kiero ja pelkurimainen. Antisemitismi oli tuolloin salonkikelpoista. Nykynäyttämöillä Isak olisi tällaisena mahdoton hahmo, Sipari sanoo.
Näytelmässä on vain yksi venäläinen, tarjoilijatar Marusja.
– Mutta hän on subretti, siis reipas ja hauska, mikä määrittää häntä enemmän kuin kansallisuus. Myös Sabina ilmoitetaan roolilistassa "venakoksi", mutta käy ilmi, että hän onkin liivi, kuuluu Suomen sisukkaaseen heimoon, ja Martin ja Sabinan romanssi saa onnellisen lopun.
 
Jääkärin morsian sensuroitiin vuosikymmeniksi
 
Jääkärin morsiamesta tehtiin myös kaksi elokuvaa, mykkä- ja ääniversio vuosina 1931 ja 1938. 
– Vuoden 1931 elokuvan päärooliin löytyi amatööri Tauno Brännäs (myöhemmin Palo) Sörnäisten Työväen Näyttämöltä, jossa hän oli saanut teatterioppia Aarne Orjatsalolta. Palo oli mukana myös vuoden 1938 versiossa kotimaisen filmitaivaan kirkkaimpana tähtenä, Sipari sanoo.
Vuoden 1938 elokuvaversio koki karun kohtalon. Se kiellettiin 1948 ja sen sensuuria kesti lähes 40 vuotta. Siparin mukaan Neuvostoliitto puuttui samana vuonna myös kahteen teatteriesitykseen, joiden se katsoi lietsovan neuvostovastaista revanssihenkeä. 
– Toinen oli Sartren Likaiset kädet Kansallisteatterissa ja toinen Punaisen myllyn Jääkärin morsian, joten kovaan seuraan pääsi jälkimmäinen. Molemmat esitykset lopetettiin, ja varmuuden vuoksi kiellettiin myös vuoden 1938 elokuva. Se oli Neuvostoliiton voimannäyttö, eikä Suomella ollut vaihtoehtoja.
Itse näytelmää ei kuitenkaan kielletty ja Jääkärin morsianta esitettiin 1950-luvulla lähes yhtä tiuhaan kuin aiemmin. 
– Viihdearvon lisäksi voi olla, että jo tuon nimisen näytelmän katsominen oli hienoinen kannanotto yya-Suomessa, Sipari arvioi.
 
Jääkäreistä kirjoitti jääkäri
 
Jääkärin morsiameen ovat vuosien saatossa tarttuneet hyvin epätodennäköiset tahot. Sipari on nähnyt näytelmän vain kerran Ylioppilasteatterin kesäteatterissa Seurasaaressa vuonna 1965.
– Kaisa Korhosen Marusja oli hauska ja ketterä. Vesku Loiri puolestaan lauloi Elon mainingit vajaa vuosi ennen Lapualaisoopperaa.
Jääkärin morsian oli Jouko Turkan ensimmäinen ohjaus ammattiteatterissa Seinäjoella 1967. Ja nähtiinpä teos myös Kotkien kaudella Turussa, jonne Kalle Holmberg ohjasi sen vuonna 1971.
– Yleisö pelkäsi pahinta mutta poistui tyytyväisenä. Esitys oli ”ihan isänmaallinen”. Kalle lopetti esitykset 99:ään. Sata olisi ollut liikaa, Sipari muistelee.
Viimeksi Jääkärin morsianta on esitetty Vaasassa vuonna 2003. 
– On vaikea kuvitella sille uutta tulemista. Genre on vanhentunut ja symboliarvo haalistunut. Se kuuluu aikaan, jolloin suomalaista identiteettiä määrittivät sodat ja kohtalon kolmio Suomi – Saksa – Venäjä. Toisaalta arvostelija oli väärässä vuonna 1921, ja niin voin olla minäkin, Sipari summaa.
Jääkärin morsiamen kirjoittaja Sam Sihvo (1892–1927) kuoli nuorena. Hän oli säveltäjä, muusikko – ja jääkäri. Hänet tunnetaan myös toisesta kepeästä laulunäytelmästä Hevoshuijari (1924).
 
Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry, aiemmalta nimeltään Suomen Näytelmäkirjailijaliitto, perustettiin vuonna 1921. Jääkärin morsian kuuluu juttusarjaan, jossa esitellään suomalaisia näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Näytelmät poimii huhtikuussa Sunklon kunniajäseneksi valittu näytelmäkirjailija Lauri Sipari.
 
TEKSTI: PIA PARKKINEN