Ilja Rautsi: “Koko elämä on absurdia ja kammottavaa”

Ilja Rautsi muistaa jo varhaisesta lapsuudesta Elsa Beskowin piirtämän vuorenpeikon aiheuttaman ristiriitaisen tunteen: sitä ei kestänyt nähdä, mutta samalla se kiehtoi loputtomasti. Rautsin käsikirjoittama kauhudraama Pahanhautoja tulee ensi-iltaan alkuvuodesta 2022. Kuva: Antti Haanpää

Käsikirjoittaja Ilja Rautsi on erikoistunut kauhuun, scifiin ja kauhukomediaan. Hän kertoo Sunklon haastattelussa hetkestä, jolloin sähköpostiin kilahtivat ensimmäiset piirrokset hänen kirjoittamansa Pahanhautaoja-elokuvan hirviöstä, kauhun ja naurun yhdistämisestä ja varhaisimmasta, salaa katsotusta kauhuelokuvamuistostaan. 

Haastattelu: Pia Parkkinen
Editointi: Kati Pietarinen


 

Mikä on varhaisin muistosi kauhuelokuvasta?

En ole ihan varma minkä ikäinen olen, varmaan noin 8–9-vuotias. Katson salaa vanhemmilta kauhuissani televisiosta vuoden 1958 Kärpänen-elokuvan loppukohtausta, jossa kärpäsen kokoiseksi muutettu nainen on jumissa hämähäkinverkossa ja iso karvainen hämähäkki tulee häntä kohti. Koska nainen on niin pieni, kuulostavat hänen avunhuutonsa kimeältä, kuin olisi imaissut heliumia. Hämähäkki käy kiinni ja heti perään normaalikokoinen mies murskaa kummankin isolla kivellä. Elokuva päättyy. Pelastusta ei ole, hirviöt tulevat ja universumi jatkaa yhtä välinpitämättömänä kuin aina.

Tässä vääjäämättömyydessä tuntui olevan joku totuus. Lapsena tietää, että hirviöitä on yhtä varmasti kuin aikuisena tietää, ettei niitä ole - paitsi kun valot sammuvat ja mieli lähtee vaeltamaan yksin yössä. Ja ne hirviöt haluaa nähdä juuri sen merkitsevän hippusen enemmän, kuin ei halua. 

Miksi valitsit kauhuelokuvan omaksi lajiksesi? 

Ei taida löytyä yksiselitteistä vastausta, mutta osin se varmaan liittyy tuohon kauhun keskeiseen ristiriitaan, että haluaa nähdä jotain kammottavaa, vaikka samalla ei haluaisi - se kiihottaa mielikuvitusta. Muistan selkeästi tämän tunteen jo hyvin varhaisesta lapsuudesta. Elsa Beskowin tonttukirjassa oli luolasta kurkistava vuorenpeikko, jota en kestänyt nähdä, mutta joka kiehtoi loputtomasti. Kauhussa on sallittua ja odotettua käsitellä normiarjessa tabuiksi luokiteltavia ikäviä aiheita.

Katsojana en vaadi, että kauhu käsittelee jotain vakavaa, mutta tarinankertojana viehätys tiivistyy siihen, että kauhussa pystyy käsittelemään isoja ja vaikeita asioita metaforan kautta. Kirjoittajana koen pääseväni sitä kautta syvemmälle ja puhtaammin johonkin ihmisen sieluun, kuin mitä realismi sallii. Olen alkanut kutsua tätä tunteelliseksi realismiksi, kun hahmo joutuu kohtaamaan sisimpänsä överiksi paisuteltuna painajaisena. Ja elokuvassa ihanaa on se, että metaforasta voi tehdä konkreettisen - mitä ikinä kameran eteen laittaa, muuttuu tallennetuksi todeksi. Metafora on yhtä aikaa vertauskuva ja konkreettinen lihallinen olento. Näiden viehätysten ohella olen ajautunut kauhun pariin epäilemättä senkin takia, että minua pelottaa niin iso osa elämästä. Yksinäisyys, ihmisten kohtaaminen, oma keho, oma mieli, kuolema, universumi... voi valita oman teinigootin kliseensä listalta! 

Mihin inhimilliseen tarpeeseen kauhu vastaa?

Kauhu vastaa pelkoon ja pelon voittamiseen. Selviämiseen ja kuoleman läsnäolon käsittelyyn. Parasta kauhuelokuvassa lajityyppinä on minusta se, että yleisö ei vierasta siinä raskasta sisältöä, synkkyyttä, surua tai edes lohdutonta lopetusta. Jos menee treffeille, elokuvaksi ei välttämättä valitse lapsen kuolemaa käsittelevää draamaa, mutta jännää kyllä, lapsen kuolemaa käsittelevä kauhuelokuva voi tuntua viihdyttävältä idealta. Kauhu on pelottava satu kuolemasta, jonka katsoja kokee turvassa. Samalla olen itse tajunnut, että kauhua katsoessa myös tunnistaa muiden ihmisten pelkäävän.

Tunteita pidetään usein abstrakteina, vaikka ne vaikuttavat konkreettisesti jokaisen elämään joka sekunti. Kauhuelokuva päästää peilaamaan omia pelkojaan ja näkemään ja kokemaan, ettei ole täällä yksin niiden kanssa. Siinä on lohtua. Samaan syssyyn on toki todettava, että kunkin pelot ja traumat ovat niin henkilökohtaisia, että jos kauhuelokuvasta saa vain ikäviä fiiliksiä ja pelko jää liikaa päälle niiden jälkeen, turha niillä on itseään kiduttaa.

Miten käsikirjoittaja luo elokuvaan kauhua? 

Kauhu syntyy usein joko siitä, että tuttuun ympäristöön tulee jotain tuntematonta tai että paljastuu jonkin tuntemattoman olleen koko ajan kätkössä tutuksi ja turvalliseksi luullun alla. Käsikirjoituksessa juoni-idea ja päähenkilö on saatava sulatettua yhteen ja katsoja on saatava asetettua mahdollisimman varhain päähenkilön kenkiin - sitten se mikä pelottaa päähenkilöä, alkaa pelottaa katsojaa. Toki on olemassa myös shokkiyllätyksiä ja kokemusta rytmittäviä kirjoitusteknisiä keinoja korostaa vaikka sitä--

--että päähenkilö avaa NARISEVAN oven--

--ja kurkistaa sisään--

--ja niin edelleen. Pahanhautoja ei ole säikyttelemään pyrkivä elokuva, tavoite oli enemmän olla häiritsevä niin, että kauhu on ihon alla vielä elokuvan loputtuakin, kuten Manaajassa tai The Babadookissa.  

Kuinka paljon teitä kauhua ammatikseen käsikirjoittavia on Suomessa? 

Jos kauhua kirjoittavilla on joku kerho, he eivät ole kutsuneet minua! Mutta sanoisin, että meitä on enemmän kuin kymmenen tai viisi vuotta sitten, eli kauhu on nousemassa vihdoin täälläkin. Tämä on ihanaa siksi, että lajityyppi saa laajemman persoonallisuuskirjon. 

Ensi vuoden alussa ensi-iltaa tulee kirjoittamasi pitkä kauhudraama Pahanhautoja, joka on ohjaaja Hanna Bergholmin esikoinen. Siinä nuori tyttö löytää munan, jota ryhtyy hautomaan. Mitä muna edustaa?

Elokuvan päähenkilö Tinja on kasvatettu olemaan niin sanottu kympin tyttö. Hän kokee, että hänen on aina oltava täydellinen ja haudattava kaikki ”rumat” tunteensa ja heikkoutensa syvälle piiloon ja unohdettava ne. Jos itseään mittaa jatkuvasti, ei näe muuta kuin virheitä. Kun Tinja löytää munan ja ryhtyy hautomaan sitä, tämä koko sisäinen myräkkä siirtyy sen sisään. Kaikilla meillä on omat haarniskamme, joilla pidämme yllä ulkokuorta maailmalle. Mitä vahvempi haarniska on, sitä vähemmän sen läpi pääsee ja sitä pahempaa klimppiä kukin sisällään hautoo. Kun se sitten kuoriutuu, ei jälki ole välttämättä kaunista. Pahanhautoja kertoo näistä täydellisyyden suorittamisen ristiriidoista ja on pohjimmiltaan tytön ja äidin tarina.

Onko Pahanhautoja poikkeuksellinen elokuva? 

Poikkeuksellisuuden päättävät katsojat, mutta kun idea syntyi, tajusin hyvin nopeasti, että en ole sitä aiemmin nähnyt. Samaten kun ideaa kertoo ihmisille ja pääsee tarinan varsinaiseen koukkuun, suorastaan näkee kun kiinnostus syttyy kuulijan silmissä, mikä on tietysti juuri se mistä tarinankertojana haaveilee.

Näin kotimaisessa kontekstissa ei ole kovin yleistä, että on rahoitettu meidän puitteissamme todella kallis kauhufantasia, jonka keskeisessä osassa on efekteillä luotu hirviöolento ja että se elokuva on naisohjaajan esikoinen. Pahanhautoja ei myöskään edusta kauhun teflonviihdepuolta, vaan pyrkii hyödyntämään genreä sisällöllisesti. 

Kerro anekdootti Pahanhautojan synnystä? 

Se mikä kauhuelokuvassa on mahdollista, ovat ne hetket kun puhtaasta mielikuvituksesta alkaa tulla totta - eli kun sähköpostiin kilahtaa piirroksia hirviön ulkomuodosta tai valokuvia nuken veistoksista. Tässä oli palkitsevaa, että olin käsikirjoittajana mukana kommentoimassa suunnitelmia ja välillä luonnostelemassa kehitysehdotuksia niiden päälle tarjotakseni ohjaajalle vaihtoehtoja. Tiesin myös kirjoittaneeni haastavan pääroolin 12-vuotiaalle tytölle kannettavaksi, mutta uskomattominta oli, että rooliin valittu Siiri Solalinna oli kertakaikkisen huikea, juuri niin vivahteikas Tinja kuin olimme kuvitelleet. 

Onko Pahanhautoja suomalainen kauhuelokuva?

Pahanhautoja on suomalaisten tekemä ja suomeksi puhuttu kauhuelokuva, mutta en tiedä ilmeneekö siinä mitään erityisen suomalaista - ehkä se, että päähenkilö yrittää koko ajan miellyttää ja pitää itsensä pienenä, sekä haudata sellaiset tunteet, jotka veisivät tilaa ja aiheuttaisivat muille mahdollista vaivaa. Ja samaan aikaan sisällä jyllää hirveä myrsky. 

Olet tehnyt kaksi lyhytelokuvaa, joissa yhdistyvät kauhu ja nauru. Vuoden 2018 Helsinki Mansplaining Massacressa lahdataan nimensä mukaisesti miesselittäjiä. Tänä vuonna valmistunut Night of the Living Dicks kertoo munakuviin kyllästyneestä naisesta, joka löytää mulkut paljastavat silmälasit. Miten komedia ja kauhu on mahdollista yhdistää? 

Henkilökohtaisissa peloissa on kauhun ohella se toinen puoli, että niiden usein tiedostaa olevan täysin absurdeja. Koko elämä on absurdia ja kammottavaa - siinä on siis täydellinen resepti kauhukomediaan. Sekä kauhu että komedia ovat ääritiloja - pelkoa tai naurua ei voi feikata, mikä on hyvä haaste tekijälle. Keskivertoa draamaa voi katsoa kohtalaisen tuskattomasti, mutta jos komedia ei naurata se on kauheaa ja jos kauhu ei pelota se on naurettavaa. Kun ne yhdistää, saa parhaassa tapauksessa luotua hyvin tietynlaista hysteriaa ja on oltava tietoinen, mitä rajoja vasten puskee ja kuinka paljon ja missä. Pelko ja nauru ovat niin subjektiivisia, että käytännössä on pakko ottaa koko ajan riskejä. Kumpikin lajityyppi myös perustuu vahvasti samastumiseen ja yllättäviin käänteisiin tai reaktioihin. Nautin odottamattomien assosiaatioiden keksimisestä ja jonkin (ainakin itselleni) uuden löytämisestä. Haluan pitää kiinni siitä pelokkaasta lapsesta sisälläni, joka kikattaa mielikuvituksen lentäessä. 

Ovatko Night of the Living Dicks and Helsinki Mansplaining Massacre feministisiä elokuvia?

Ainakin ne pyrkivät olemaan. Ne tuovat esiin sukupuoliroolien odotuksia ja paineita sekä haastavat niitä ja kulttuurisia normeja ja satirisoivat tiettyjä käytösmalleja. Itsestä tuntuu, että kauhukomedian sallima ja vaatima överi karnevalisointi päästää lähemmäs sitä kokemusta, kun muut hirviömäisesti vaativat määräysvaltaa toisten kehoon ja sieluun.

Kepeästi heitettynä genret ovat kuin sukupuoli - sisältöjen kirjo on moninainen ja riippuu yksittäisen teoksen tasapainosta. Silti meillä on tarve luokitella ja lokeroida, vaikka pohjimmiltaan ihmisen tai teoksen voi ja pitää saada olla juuri sitä miksi itsensä kokee.

Onko kauhulle vaikea saada rahoitusta? 

Rahoittajilta en ole itse kokenut mitään vastustusta kauhulle, mikä yllätti itsenikin positiivisesti - ainoa mistä heidän kanssaan on puhuttu, on ollut sisältö. Kun kehittelimme Pahanhautojaa ohjaaja Hanna Bergholmin kanssa, kuulimme muutamalta tuottajalta, että juttu on heistä hyvä, mutta he eivät tätä kauhua niin tunne tai ymmärrä - siinä on varmaan osasyy, miksei Suomessa ole paljon kauhuelokuvia tehty.

Tietysti kauhu pääasiassa vaatii myös enemmän rahaa, kunnianhimoista valaistusta, käytännön efektejä ja jälkitöitä, eli käytännössä kansainvälisiä tuotantoja ja isompaa panostusta kuin draama. Ja hullua uskoa siihen, että palapeli tulee loksahtamaan kohdalleen, vaikkei mikään toimi ennen kuin kaikki työvaiheet lopussa kohtaavat. 

Onko alallasi epäkohtia, joita haluaisit nostaa esiin? 

Kaikki tiivistyy aikaan, rahaan ja kunnioitukseen. Koska käsikirjoitus on ”vain” sanoja paperilla tai näyttöpäätteellä, on sitä helpompi muuttaa kuin mitä tahansa muuta elokuvanteon työvaihetta ja välillä sitä myös kohdellaan juuri niin. Etenkin nyt kun suoratoistofirmojen myötä sarjoissa kilpaillaan entistä tiukemmin ihmisten ajasta, sitä toivoisi että tunnistettaisiin käsikirjoituksen ja kirjoittajan näkemyksen arvo kaiken pohjana - ja tunnistamisella tarkoitan että siihen panostettaisiin aikaa, jota puolestaan voi ostaa rahalla.

Jos ei usko ajan voimaan, kannattaa verrata True Detectiven kausia 1 ja 2 ja miettiä miten 2 tuntuu olevan tyyliltään ja draamaltaan niin levällään. Vastaus on, että jaksot on käytännössä kirjoitettu ja kuvattu vuodessa. Dramaturgin töitä tehneenä voisin vannoa kokonaisuuden olevan sekava juuri sillä tavalla kuin käsikirjoituksen eka versio usein tuppaa olemaan. Ei auta, vaikka kuvausbudjetit triplaantuisivat, ellei käsikirjoitusbudjetteja nosteta myös ja anneta riskien kukkia.

Ei ole mitään kaavaa tai järkeä, miksi juuri Twin Peaksista tuli hitti tai miksi Game of Thrones ei ollutkaan se kallis fantasiafloppi, joksi sitä ennustettiin. Niillä ei ole mitään yhteistä paitsi vahva, oma ääni ja uskallus huutaa tuuleen.

****

ILJA RAUTSI....

...Kauhuelokuvien arvostuksesta 

“Kauhun arvostus on kasvanut vuosikymmenten aikana ja on ollut hauska nähdä niin sanotusti ei-niin-salonkikelpoisten elokuvien kuten Black Swan tai Get Out menestys Oscareissa ja katsojaluvuissa. Ei kuitenkaan ole mikään uusi asia, että kauhu käsittelee yhteiskunnallisia asioita, joten oli jo aikakin.  Arvostuksen puute näkyy ehkä elokuvafestivaaleilla, jossa genrejutut laitetaan omaan karsinaansa ja tekijänä tulee vähän sellainen olo ettei kuulu samaan joukkoon kuin muut: ‘leikkikää te friikit tuolla nurkassa’.”

...Itseensä vaikuttaneista suomalaisista käsikirjoituksista

“Pakko tunnustaa, että vaikutteeni tulevat jo genrekiinnostuksenkin myötä muualta kuin Suomesta. Viime ajoilta kuitenkin J-P Valkeapään ja Juhana Lumpeen Koirat eivät käytä housuja oli upean tragikoominen ja rikas tapa käsitellä surua. Pitää myös nostaa näyttelijänä paremmin tunnettu Lea Joutseno, jonka 40-luvulla kirjoittamissa elokuvissa (esimerkiksi Dynamiittityttö) on mainiota piikikästä sanailua.”

...Käsikirjoitustensa keskeisestä teemasta

“Näytän kirjoittavan paljon omaksutuista rooleista, etenkin sukupuolirooleista ja niiden paineista sekä ulkopuolisuuden kokemuksesta, surusta ja kaiken absurdiudesta. Jossain pohjalla koen, että on tärkeää käsitellä empatiaa ja välttää nihilismiä. Vaikka voin nauttia itse nihilistisen elokuvan katsomisesta, huomaan etten usko siihen kirjoittajana.”

...Oman äänen löytämisestä

“Minusta tuntuu, että kirjoittajasta tulee omaääninen kirjoittaja sitten, kun hän alkaa hahmottaa sekä sen miksi tarttuu johonkin aiheeseen toistuvasti työssään, että sen miksi toimii elämässään kuten toimii. Siinä kulkee kahta Escher-portaikkoa ristiin, aina välillä ne kohtaavat ja sitten sitä muuttuu hieman, ja toivon mukaan sitä löytää taas uuden portaikon tai liukumäen.”

****

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry, aiemmalta nimeltään Suomen Näytelmäkirjailijaliitto perustettiin vuonna 1921. Ilja Rautsin haastattelu on osa juttusarjaa, jossa esitellään suomalaisia näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia.