Käsikirjoittaja Camilla Roos: Elokuvia voisi tehdä enemmän kielirajojen yli

Kuva: Antti Haanpää

Ruotsin ja Suomen välillä työskentelevä käsikirjoittaja ja dokumenttielokuvantekijä Camilla Roos aloittaa lauseen suomeksi ja päättää sen ruotsiksi. Suomalaiseen elokuvamaailmaan hän toivoo avoimuutta kaksikielisyydelle ja lyhytelokuvien arvostusta. 

 

Suomenruotsalaisen käsikirjoittaja ja dokumenttielokuvantekijä Camilla Roosin vanhin televisiomuisto on 1960-luvun alusta: hän tunnisti leikki-ikäisenä mustavalkoisen Batman-sarjan sankarin kaupan ikkunassa olleesta pinssistä. 

“Sanoin Äiti Potman, Potman, ja sain pinssin itselleni”, Roos kertoo. 

Lapsuutensa syntymäpäiväjuhlille Roos muistaa kirjoittaneensa näytelmiä, joita hän esitti parhaan ystävänsä kanssa muille kavereille. Innostuksen kulttuuriin, elokuviin ja lukemiseen hän sai biologiselta äidiltään, joka oli haaveillut taiteilijan urasta. Äiti vei Roosia elokuviin: he näkivät yhdessä kaikki Charlie Chaplinit, Tarzan-elokuvat, Sound of Musicin ja kaikki Barbara Streisandin pitkät elokuvat. Äiti ei kuitenkaan sairautensa vuoksi voinut hoitaa Roosia. Camilla Roos kasvoi kasvatuslapsena papin perheessä Nauvossa ja Pietarsaaressa. Uskonnollinen ympäristö toi mukanaan omat tarinansa. 

“Osasin ulkoa pienenä lastenraamatut. Sain hienon kirjan, jossa oli tarinoita Vanhasta testamentista. Nehän ovat aika väkivaltaisia ja dramaattisia, ne veivät mukanaan”, Roos muistelee. 

Kirjoittamisesta tai elokuvasta työnä hän ei osannut haaveilla. 

“Mä en tiennyt että sellaista voi tehdä edes. Mun kasvatusmiljööni oli niin erilainen. Pietarsaari oli työläiskaupunki, ei siellä ollut edes teatteria. Elokuvateattereita oli kaksi, näin siellä Greasen ja Saturday Night Feverin. Muistan kun meille tuli Vaasasta teatteriryhmä, lukiossa käytiin katsomassa Ett Dockhem, Nukkekoti, se oli wauw-kokemus”, Roos kuvaa. 

Lukion jälkeen Roos olisi tahtonut opiskella valokuvausta. 

“Kuvasin paljon mustavalkokuvia ja tein kuvia itse, kuvakerronta kiinnosti, mutta en päässyt alan kouluun. Biologinen äitini kuoli juuri, kun oli juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin 19 kun äitini yhtäkkiä kuoli. Luulen, että jos hän olisi elänyt, olisin ehkä uskaltanut hakea taiteilijakoulutukseen, mutta menetin fokuksen ja tuen.”

Elokuvan pariin Roos päätyi kiertotietä: hän sai Uuskaarlepyystä kulttuurisihteerin sijaisuuden. Keskusteluissa sijaistamansa henkilön kanssa tämä kertoi opiskelleensa elokuvatiedettä ruotsiksi Tukholman yliopistolla. Helsingin yliopistolla oli sama oppiaine, mutta vain suomeksi. Ruotsinkielisessä yhteisössä varttunut Roos ei pitänyt suomen taitoaan riittävän vahvana. Hän hakeutui siis Tukholmaan. 

Opintojen loppuvaiheessa hän sai töitä Folkets bio -järjestöltä elokuvapedagogina. Työ käsitti elokuva-aiheisten luentojen pitämistä vanhassa elokuvateatteri Bio Zitassa Tukholmassa. 

“Sinne tuli yläasteen ja lukion oppilaita. Suosituin luento oli analyysi actionfilmeistä. Muistan erityisesti yhden luokan: kaikki machopojat istuivat takana. Näytin pätkiä elokuvista, ja yhtäkkiä yksi heistä kiipesi tuolien yli ja tuli istumaan eturiviin ihan hiljaa. Hän oli saanut ahaa-kokemuksen, tuntui että olen todella antanut jotakin.”

Luennoitsijan työstä Roos suuntasi Tukholman elokuvakouluun, Stockholms filmskolaniin käytännön elokuvaopintojen pariin. 

 

Camilla Roos tunnetaan erityisesti lyhytelokuvistaan. 

Opiskeluaikoinaan Roos voitti FST:n ja Finlandssvenskt filmcentrumin lyhytelokuvakilpailun. Claes Olsson tuotti ja ohjasi voittajakäsikirjoituksesta puolen tunnin elokuvan Svart, vitt, rött.

2000-luvun alussa puolen tunnin elokuvia tehtiin Ruotsissa melko paljon.  

“Niitä kutsuttiin sanalla novellfilm - käsite tuli Tanskasta. Tein yhden tilaustyön Ruotsissa, sitten sain Suomesta tarjouksen adaptoida Tove Janssonin novelleja elokuviksi. Huomasin, että tämä muoto sopi minulle aika hyvin”, Roos kertoo. 

Roosin novellielokuvia kuvattiin kaikkiaan kuusi. 

“Tykkään myös oikein lyhyistä, parissa minuutissakin voi kertoa paljon. Mutta puolessa tunnissa ehtii kertoa enemmän karaktääreistä, henkilöistä ja konflikteista, ehtii rakentaa minifiktion”, hän sanoo.  

Roos pitää ikävänä sitä, että pitkää elokuvaa on aina arvostettu enemmän kuin lyhyttä. Myös Ruotsissa innostus novellielokuvaan katkesi: vuosittain järjestetty novellielokuvakilpailu lakkautettiin vuonna 2014. 

“Se on vähän sääli. Kymmenen vuoden ajan tuotettiin kuusi novellielokuvaa joka vuosi, ja ne tulivat paremmaksi ja paremmaksi.” 

Roos on kirjoittanut myös neljä pitkän elokuvan käsikirjoitusta, jotka eivät koskaan toteutuneet. 

“Suomessa voi saada suhteellisen helposti käsikirjoitustukea, mutta seuraavassa vaiheessa kynnys on todella korkea. On myös vaikea löytää oikeat yhteistyökumppanit, jotka jaksavat kehittää käsikirjoitusta vuosien ajan: voi kestää jopa kymmenen vuotta, ennen kuin pitkän elokuvan käsis toteutuu”, hän sanoo.  

Pelkästään suomenruotsalaisilla käsikirjoitustöillä ei mitenkään elä: ajatuskin huvittaa Roosia. Useimmat tekevät siksi rinnalla muuta, esimerkiksi opetustöitä. Suomenruotsalaisella kulttuurialalla myöskään Ruotsin ja Suomen välillä työskentely ei ole tavatonta. 

Camilla Roos on opettanut elokuva-alan korkeakouluissa Tukholmassa, Gamlebyssä ja Umeån yliopistolla. Hän on myös työskennellyt dramaturgina useissa ruotsalaisissa TV-elokuvissa. Silti hän kokee omien tarinoittensa sijoittuvan useimmiten Suomeen. 

“Sen temperamentti ja tunnemaailma sopivat jotenkin minulle enemmän.” 

 

Suomalaiselta elokuva-alalta Roos kaipaa avoimuutta kaksikielisyydelle. Asian edistämiseksi hän on osallistunut alan järjestötoimintaan ja kääntänyt Sunklon ja Wiftin materiaaleja ruotsiksi. Sitä voisi hänen mielestään tehdä kaksikielisessä massa enemmänkin. 

Häntä harmittaa ja vähän hämmästyttää elokuvien tiukka jako suomen- ja ruotsinkielisiin. 

“Elokuvassa voi puhua molempia kieliä. Eikä vain niin, että ruotsinkieliset ovat finare folk, sellaisia stereotyyppisiä helsinkiläisiä suomenruotsalaisia. Niklas Lindgrenin, Karolina Lindgrenin ja Kristoffer Gummeruksen käsikirjoittamassa TV-sarjassa Jättekiva puhuttiin luonnollisesti sekä suomea ja ruotsia, sellaista pitäisi olla enemmän!” Roos sanoo.

“Olen huomannut että monet suomalaiset puhuu ruotsia. Ja monet suomalaiset haluaa harjoitella ruotsia mun kanssa!”

Esimerkiksi kielirajojen ylityksestä hän nostaa myös Eeva Putron käsikirjoittaman ruotsinkielisen Tove-elokuvan, joka on alun perin kirjoitettu suomeksi. Elokuva oli erittäin suosittu niin Suomessa kuin Ruotsissakin. 

Camilla Roos on vasta nyt uskaltanut kirjoittaa ensimmäisen suomenkielisen käsikirjoituksen lyhytelokuvaan. Sen idea voitti viime vuonna Kettupäivien Mikä ketuttaa -kilpailun, mutta aihe on vielä salainen. 

Syksyllä taas julkaistiin ensimmäinen numero ruotsinkielistä nettilehti Filmvision Finlandia, jota Roos päätoimittaa yhdessä elokuvantekijä Anna-Sofia Nylundin kanssa. 

“Olen kaivannut ruotsinkielistä kirjoittamista suomalaisesta ja suomenruotsalaisesta elokuva- ja tv-alasta: siitä ketkä alalla työskentelevät ja mitä he tekevät. Me ei tehdä arvosteluja. Kirjoitamme ihmisistä kameran takana”, Roos kuvailee.  

Kohdeyleisö on alalla työskentelevät sekä siitä kiinnostuneet ihmiset. 

 

Vaikka myös kirjoittaminen on osa Camilla Roosin elämää, viime vuosina hän on siirtynyt yhä enemmän dokumenttielokuvien tekijäksi. Syy on käsikirjoittajan kertomaksi yllättävä.  

“Ajattelen enemmän kuvissa kuin tekstissä”, Roos perustelee. 

“Ja sanotaanhan, että verkligheten överträffar fiktionen, todellisuus on tarua ihmeellisempää.”

Käänne lähti liikkeelle Roosin halusta kertoa adoptioveljestään. 

“Hän on romukauppias Pietarsaaressa. Tein hänestä kolmeminuuttisen dokkarin, sitten päätin tehdä pidemmän dokumenttielokuvan. Hämmästyksekseni se on saanut Yle areenassa yli 107 000 katsojaa. Mun veli kertoi, että hänen hierojansa on katsonut sen kolme kertaa.”

Myös Roosin Min Barbie & jag -dokumenttielokuvan teema on lapsuudesta: siinä aikuiset muistelevat leikkejä Barbie-nukeilla. 

Parhaillaan Roos työstää Ylelle dokumenttielokuvaa Lapsi numero 182 lastensuojelusta Suomessa 1960-70-luvulla. Aihe on sekä äärimmäisen henkilökohtainen että yhteiskunnallinen. Roos pitää sitä vaikeimpana ja parhaimpana työnään. 

“Pohjana on arkistomateriaalia ja kirjeitä, joiden perusteella olen kirjoittanut noin puolen tunnin käsikirjoituksen. Mukana on paljon omaa tarinaani. Näyttelijät lukevat eri ihmisten puhetta: kirjeitä ja sosiaalityöntekijöiden muistiinpanoja, joita olen etsinyt Helsingin lastensuojeluvirastosta. Kuvallisesti tämä on palapeli: mukana on arkistofilmiä, vanhoja valokuvia, kahdeksan millin kaitafilmiä. Työtä on ollut välillä tosi vaikea tehdä, mutta minulla on hyvä leikkaaja ja tuottaja”, Roos kertoo. 

Lasten kohtelu Pohjoismaissa on pohdituttanut Roosia muutenkin viime vuosina. Hän on viime vuosina asunut Ruotsissa ja majoittanut miesystävänsä kanssa viimeiset kolme vuotta juuri täysi-ikäistynyttä pakolaisnuorta Afganistanista. Camilla Roos on seurannut läheltä myös pojan ystävien kohtaloita. 

“Valitettavasti edelleenkään lasten kohtelussa ei ajatella lasten vaan aikuisten parasta”, Roos sanoo. 

“Jos tulet alaikäisenä turvapaikanhakijana yksin, saat sijaisperheen tai sinut majoitetaan nuorten asuntolaan, saat sosiaalityöntekijän ja juristin. Mutta heti kun täytät 18, kaikki se otetaan pois. Saat jatkaa koulussa, mutta sinun pitää hakea itse uusi majapaikka, tai sitten sijoitetaan aikuisten flyktingboende, vastaanottokeskukseen, yleensä jonnekin Pohjois-Ruotsiin. Moni tuli todella epätoivoiseksi ja huusi apua, joten päätimme ottaa vapaaehtoisesti pojan majoitukseen.” 

Roosin luona asunut poika on pitkän taistelun jälkeen saanut Ruotsissa vakituisen oleskeluluvan, ja hän työskentelee nyt automekaanikkona. Roosia aihe ei jätä rauhaan. 

“Minulla on ideoita siitä, mitä tahtoisin kertoa meidän pojasta tai pojista, mutta aihe on vaikea ja läheinen. Parasta olisi, jos pakolaiset saisivat itse kertoa tarinansa. Tarvitaan monenlaisia ääniä kertomaan tarinoita”, Roos sanoo.


* * *
 

Kuka?

• Käsikirjoittanut novellielokuvat Huvudrollen, Den stora resan, Skenäktenskap, Nattflykt ja Svart, vitt, rött ja Den bästä vännen. 

• Ohjannut dokumenttielokuvat Min Barbie och jag, Skrothandlarn ja Hur man diskar i Finland. 

• Työskennellyt dramaturgina mm. ruotsalaisissa elokuvissa Ömheten ja Stockholm Boogie sekä tv-sarjassa Häktet.

• Opettanut käsikirjoittamista Stockholms filmskolanissa, Umeån yliopistolla ja Gamlebyn kansanopistolla sekä Arcadassa ja Noviassa. 

• Toimii tällä hetkellä toimittajana Filmvision Finland -nettilehdessä. 

• Toiminut päätoimittajana Filmjournalen-lehdessä
   

Camilla Roos…

…Vaikutuksen tehneistä suomalaisista käsikirjoituksista

“Tykkäsin todella paljon Khadar Ahmedin elokuvasta Haudankaivajan vaimo. Sen käsiksen tahtoisin mielellään lukea. Elokuva on mun mielestäni täydellinen: se kertoo hyvin erilaisesta kulttuurista, mutta ihmisenä ymmärrät näiden ihmisten ongelmat. Tarina on universaali, sen olisi tavallaan voinut tehdä missä vain, mutta Ahmed valitsi tehdä oman lapsuutensa kulttuurista. Tämä on myös tulevaisuutta: monet elokuvat tulevat olemaan kaksikulttuurisia. 

Myös Rakkaani, merikapteeni on hieno, kielten ja maiden rajoja ylittävä elokuva: siinä on suomalainen ja ruotsalainen käsikirjoittaja Kirsi Vikman ja Kimmy Karlsson, ja se on kuvattu Irlannissa. 

Kirsikka Saari taas on tehnyt erittäin hyvän käsikirjoitus- ja dramaturgityön yhdistäessään Tottumiskysymys-elokuvan tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi.”  

 

…Alan epäkohdista

“Joskus käsikirjoittaja unohdetaan. Yksi novellielokuvani oli Venla-ehdokkaana, mutta tuottaja ei edes kertonut, sain tietää vasta kun ohjaaja soitti, että "olenko tulossa?" Käsikirjoittaja saa välillä taistella palkkiosta, ja sopimuksista on usein vaikea neuvotella. Käsikirjoitus on kaiken alku: sitä pitäisi arvostaa, että yksi ihminen kirjoittaa ja luo töitä niin monelle muulle."

 

…Tämän hetken kiinnostuksen kohteistaan

“Lastensuojelu ja lapsuus kiinnostaa: se miten lapsuus luo meidät ihmisinä ja miten myös nuoruus kasvattaa meitä, tekee meidät ihmisiksi joita ollaan. Miten ihminen voi selvitä rankasta lapsuudesta, tai lapsuudesta pakolaisena? Miten pieni ihminen voi pärjätä suuressa maailmassa tulematta hulluksi, kipeäksi tai väkivaltaiseksi.” 

Teksti: Kati Pietarinen