Lea-palkintofinalistit haastattelussa – Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä: Näytelmä on rituaalipartituuri


Näytelmäkirjailijat Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä ovat kirjoittaneet yhdessä ”Minä, askartelijan” lisäksi uudelleensovituksen romaanista ”Vaarallisia suhteita” Lappeenrannan kaupunginteatteriin sekä näytelmän ”Baikal Brothers KY”. Klemolalla ja Perällä on takana pitkään jatkunut yhteistyö, sillä Perä on toiminut lukuisissa Klemolan näytelmissä dramaturgina mm. teoksissa ”Kohti kylmempää”, ”Jessikan pentu”, ”Maaseudun tulevaisuus” ja ”Arktiset leikit”Tekijöiden kirjoittamisessa on läsnä kiinnostus erilaisiin yhteisöihin, maiseman asettamiin merkityksiin sekä ruumiillisuuden kuvaukseen. 
 

Näytelmä on rituaalipartituuri

 
Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä olivat kirjoittamassa näytelmää Q-teatteriin, mutta sitten tuli pandemia, joka muutti kaiken. Kantaesityksen siirtyessä vuodella näytelmäkirjailijat jäivät pohtimaan, mitkä merkitykset pysyvät samana, vaikka kaikki muuttuisi. Jäljelle jäi askartelu. Askartelu on Klemolalle ja Perälle myös taiteen tekemisen symboli.

Näytelmäkirjailijat kertoivat Sunklolle myös korona-ajan uusista työskentelytavoista, vapaudesta ja roolihenkilöiden kirjoittamisesta. Klemolaa ja Perää kiinnostaa kirjoittajina merkitysten luominen sekä esimerkiksi paikan ja maiseman vaikutus.

– Isoja kysymyksiä on yhteisö ja ihanneyhteisö. Minä, askartelijassa keskeinen lähtökohta on katve: paikka kapitalistisen maailman reunalla, jumalan selän takana, Leea Klemola kertoo. Rosa-Maria Perä naurahtaa, että näytelmän työnimi olikin pitkään Jumalan selän takana.

Näytelmäkirjailijan ammattia Perä ja Klemola kuvaavat yksinäiseksi (jos ei ole useampaa kirjailijaa) ja fyysisesti raskaaksi.

– Kaikista ammateista, joita olen kokeillut, on näytelmäkirjailijan työ kaikkein vaativin – vaikka en toki ole ollut tähtikirurgi. Näytelmäkirjailijana on vaikeaa tehdä töitä työaikojen mukaan ja aikaa on vaikeaa saada pysäytettyä tietyllä kellonlyömällä. Näytelmiä voi kirjoittaa monella tavalla, mutta jos oikeasti yrittää luoda eläviä maailmoja, niin ei mikään aika tahdo riittää. Siinä on paljon työtä, Klemola sanoo ja Perä jatkaa:

– Kääntöpuoli on se, että aivoja ei voi sammuttaa eikä toisaalta käynnistää. Idea määrää sitä pitkälti.

Näytelmäkirjailijoiden mukaan työtapa sopii erittäin huonosti kapitalismin raameihin. Näytelmästä on vaikeaa tehdä tuotetta tai teollistaa. Luovuuteen pohjautuvaa työtä on vaikea lähteä kellokortittamaan.

 
Näytelmä on yhteisön koossapitävä voima

Klemolalle ja Perälle näytelmä on rituaalipartituuri. Heille näytelmäkirjallisuudessa keskeistä on esittämisen intentio. Näytelmä on yhdessä koettua ja jaettua kirjallisuutta.

– Näytelmät, joita kirjoitan, on tarkoitettu esitettäväksi – niihin on kirjoitettu ruumiit, jotka pitää puhua näyttämöllä yhteisön silmien alla. Näytelmässähän tärkeintä on se, mitä ei sanota ääneen. Jotta voitaisiin tavoittaa se, mistä ei voi puhua – josta kirjailijakaan ei tiedä, miten siitä voidaan puhua – tarvitaan ruumista. Näytelmä on tilan jättämistä ruumiille ja jonka vastaanottamiseen tarvitaan yhteisö. Näyttämöllä tehdään jotain toisen yhteisön silmien alla. Se tähtää rituaaliin, jossa me kaikki ollaan kuoleman äärellä, sillä vain ruumis kuolee, Klemola muotoilee.

Näytelmäkirjailijat pitävät näytelmää yhteisöä koossapitävänä voimana. Klemola ja Perä kokevat, että romaanidramatisoinnit ovat haastavia näyttämöllä:

– Hyvä romaani puhuu asioista, joista muuten vaietaan. Se ajattelee ääneen yrittäen löytää oikeita sanoja kuvaaman tunteita, kun taas näytelmä tekee sen ruumiilla. Se, että selitellään kaikki ajatukset ja ruumiin tunnot ääneen, ei ole esittävää taidetta. Ei toki myöskään yksin luettavat näytelmät tai pöytälaatikkonäytelmät ole huonoja, niissä on kuitenkin läsnä näyttämölle kirjoittaminen.
 

Työtä tehdessä saattoi valita myös oman hyvinvoinnin

Vaikka Perällä ja Klemolalla on takana pitkäaikainen kokemus erilaisista yhteistyökuvioista, kuvaavat näytelmäkirjailijat Minä, askartelijan kirjoitusprosessia hyvin erilaiseksi aiempiin verrattuna. Oli nimittäin uutta tehdä näytelmäkirjailijan työtä kohtuullisessa työtahdissa.

– Korona pisti kapitalismille kovasti kampoihin; tuntui, että luonto laittoi meidät paikoilleen. Se toi valtavan rauhan tämän työn tekemiseen. Se tuntui lahjalta: tehtiin kohtuullisia työtunteja, vaikka teimme töitä pitkään. Ne ei ollut sellaisia kahdeksantoista tuntisia päiviä vaan esimerkiksi vain kuusi tuntisia ja meillä oli jopa vapaapäiviä, Klemola toteaa.

Rosa-Maria Perä sanoo, että hänelle tärkeäksi prosessissa muodostui rauhan kokemus pandemian puhkeamisen myötä.

– Minulle kaikista tärkeintä oli rauha, jonkunlainen luottamus, joka oli läsnä koko työryhmän suhteen. Rauhan tunne reagoi myös näytelmän sisäisen maailman kanssa. Sai olla keskeneräinen ja huono, myös toisten silmien edessä.

 – Työtä tehdessä saattoi valita myös itsensä. Monella muulla esittävien taiteiden tekijällä on varmasti hyvin eri kokemus pandemia-ajasta. Meille oli helpotus, että kaikki meni kiinni, Klemola puolestaan lisää.

Runsas aika mahdollisti myös työstä nauttimisen ja paineettoman luomisprosessin.

–  Leikittiin paljon. Kun saimme kirjoittaa yhdessä, niin käytimme paljon aikaa siihen, että pääsimme kokeilemaan yhdessä juttuja. Se oli sellaista loputonta leikkiä, mikä nousi siitä kirjoittamisen keveydestä, Perä kertoo.

Leikkiin kuului paljon näyttelemisen markkeeraamista. Näytelmäkirjailijat kertovat naurahdellen muun muassa siitä, miten he kokeilivat esimerkiksi Tarot-korttien käyttöä kirjoittamisprosessissaan ja tekivät käsittämättömiä jakoja leikkiessään ”surujen valtakuntaa”.

– Kun oli siinä itseinhon kuopassa kirjoitusprosessin keskellä eikä päässyt eteenpäin, niin Tarot-kortit olivat siinä auttamassa, Perä sanoo.
 

Kirjoittamalla lihan vapauttaminen kulttuurisista painolasteista

Minä, askartelijan henkilöhahmojen miljöö oli pitkään navetta ennen kuin roolihenkilöt lopulta päätyivät lentokonehalliin.

– Pitää olla paikka ja henkilöt; sitten paikka rupeaa muuttamaan henkilöitä ja päinvastoin. Sen jälkeen tulee löytää aihe, suurin tai pienin yhteinen nimittäjä ja alateemat. Meillä henkilöhahmot ja näiden välinen dynamiikka on kaikki kaikessa: miksi juuri nämä henkilöt muodostavat yhteisön? Miksi henkilö tarvitsee tätä henkilöä tullakseen näkyväksi? Miten kaikki henkilöt linkittyvät toisiinsa? Nämä määrittelyt ovat oikeastaan osa prosessin aikaa vievintä vaihetta, koska henkilöt pitävät sisällään oman henkilökohtaisen maailmansa, Klemola avaa kirjoittamisen lähtökohtia.

Näytelmäkirjailijakaksikon luomalla askarteluleirillä ei ole sivuhenkilöitä, vaan kaikki teoksen henkilöhahmot on pyritty rakentamaan kokonaisiksi.

– Henkilöhistoria on todella hyvin tiedossa, vaikka se ei ehkä näy valmiissa teoksessa, Perä lisää.

Minä, askartelijan henkilöhahmot eivät liiallisista määrittelyistä piittaa eivätkä rajoitu esimerkiksi binääriseen sukupuolen esittämiseen. Kaksikko toteaa, että teatterilavalla kaikki kulttuuriset merkitykset ovat erityisen korostuneita. Klemolalle ja Perälle on tärkeää vapauttaa roolihenkilöitä totuttujen kulttuuristen merkitysten rajoituksista: vapauttaa liha kulttuurisista painolasteista. Kirjailijoille on tärkeää kirjoittaa henkilöhahmoja niin, että ne tulisivat syvimmiltään kohdatuksi ja otetuksi todesta.

– Näyttelijä tuntee esimerkiksi, että jos hän tässä hameessa sanoo tämän, hän tulee ymmärretyksi väärin. Katsoja olettaa tiettyjä merkityksiä tietyistä asioista. Me emme Rosa-Marian kanssa kirjoita näyttämölle ihmisiä, joille me naureskelisimme. Teemme henkilöitä, jotka ovat yhtä fiksuja kuin me. Niillä on samanlailla haave vapaudesta. Niillä on kokonaan mahdollisuus täyttyä, ja silloin pitää rikkoa kulttuurisia merkityksiä ja rajoja. Se on vapautta ja vapauden tuomista, mikä liittyy myös näyttelijään itseensä. Se on vapauden kasvattamista ja merkitysten hallitsemista. Se on hyvin lihallista, sillä ruumiin varassa on koko idea teatterista.

Teoksen kirjoittaminen onkin myös linkittynyt teoksen harjoitteluvaiheeseen. Näytelmäkirjailijat kertovat, että he ovat kirjoittaneet teoksen ikään kuin räätälityönä kullekin kantaesityksen näyttelijälle eli kunkin näyttelijän oma ruumiillisuus kulkee tekstin mukana. Esimerkiksi teoksen itämurteet ovat päätyneet dialogiin Elina Knihtilän ja Pirjo Longan taustan myötä.

Minä, askartelijassa on myös huumorin rakentamisessa samanlaiset lähtökohdat kuin sukupuolen kuvauksen rikkomisessa: tarkoitus vapautua. Näytelmäkirjailijat kokevat, että huumori on suhteellisuuden tuoja: yleisesti ottaen elämässä tulee voida nauraa kaikelle.

– Se vapauttaa myös manipuloinnista, sillä se tarjoaa katsojalle mahdollisuuden katsoa tiettyä asiaa myös hauskana. Katsoja saa itse päättää – toivottavasti – mikä on hauskaa ja mikä surullista. Huumorin ei pidä olla pelkästään tyhjänpäiväistä nauramista. Ilman huumoria kuolemme kaikki. Huumori on radikaaleinta, mitä voi olla. Huumori ja yhdessä nauraminen liimaa ihmisiä voimakkaasti yhteen; se on helpotuksen huokaisu siitä, että ei kuoltukaan. Se on kuolemalle nauramista ja kuoleman tunnustamista. Idea on kuitenkin siinä, että nauramme itsellemme niin, että meinaamme kuolla nauruun, Klemola tiivistää.
 
 
Ennakkotilaa Lea-näytelmäantologia, josta löydät kaikki vuoden 2022 finalistiteokset, Sunklon verkkokaupasta!
 
Tutustu Lea-tiedotteeseen täältä.
 

Teksti: Leena Kärkkäinen