Näytelmäkirjailija Liila Jokelin: “Haluan tehdä taidetta, joka koskettaa älyllisen tuolla puolen”

Kuva: Antti Haanpää
 

Viime kesänä dramaturgiksi valmistunut Liila Jokelin kritisoi luovan alan vaatimaa kohtuutonta työtahtia, mutta tekee itsekin samaan aikaan teatteriohjausta, radioteosta, kakkoslevyä ja romaania. 

 

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Liila Jokelinin tamperelaisen majapaikan ikkunasta näkyy pelkkä joulukuun pimeys. 

Jokelin on palannut teinivuosiensa kotikaupunkiin harjoittamaan käsikirjoittamaansa ja ohjaamaansa näytelmää Action Hero, jonka kantaesitys on lokakuussa Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Jokelin valmistui viime kesänä teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi. 

“On ihanalla tavalla epätodellista mennä tonne teatterille, kun tämä on jotain mistä olen jo teini-ikäisenä haaveillut. Ja nyt olen täällä! Nyt olen ihan oikeasti töissä täällä”, Jokelin sanoo. 

Näytelmä kertoo filmihulluista, jotka päättävät porukalla kuvata feministisen action-elokuvan. 

“Tykkään tosi paljon action-elokuvista, mutta aika usein ne ovat aika helvetin typeriä ja totisia. Ne ideologiset rakenteet tässäkin kiinnostaa. Esimerkiksi uusimmassa Bondissa nainen pieksää piikkikoroissa ison joukon miehiä. Mitenkään dissaamatta sitä, että halutaan tuoda esille tietty naiseuden ihanuus, minussa herää kysymys, että miksi juuri korkokengissä?”, Jokelin sanoo. 

Liian vakavaa teatterikokemuksesta ei silti pitäisi tulla. 

“Näyttelijät eivät joka treeneissä meinanneet päästä eteenpäin, koska heitä on naurattanut niin paljon. Lukuharjoituksissa porukka remahteli äänekkääseen nauruun.” 

Hän kuvaa komediaa intohimokseen. 

“Tykkään vitseistä, ne menevät älyn yli: se, että repeää nauramaan ei ole oikein älyllistä. Vitsit ovat filosofisesti kiinnostava juttu”, Jokelin sanoo, ja nauraa samalla ääneen lauseensa absurdiudelle. 

“Että mitä siinä edes tapahtuu? Miksi nauramme niille asioille mille nauramme ja mikä niissä tarkalleen ottaen naurattaa?”

Juuri älyn ylittäviä kokemuksia Jokelin toivoo taiteellaan välittävän. Hän antaa esimerkin: 16-vuotiaana hän näki Leea Klemolan Kokkola-näytelmän, jossa Marja-Terttu haluaa muuttua hylkeeksi.  

“En ymmärtänyt mitään näkemästäni älyllisellä tasolla, mutta musta tuntui että sen esityksen jälkeen olin muuttunut, kun olin nähnyt metamorfoosin, tai ainakin vankkumattoman pyrkimyksen siihen. Olisi mahtavaa, jos pystyn antamaan vastaavaa jollekin. Jotakin, joka menee älyllisen tuolle puolen, suoraan läpi, kuin laulu, tai vitsit”, hän kuvaa. 

 

Liila Jokelin oli ensimmäistä kertaa lavalla 7-vuotiaana Jyväskylän kaupunginteatterissa. Hän on teatterisuvusta: isä, Rauli Jokelin on ohjaaja ja näytelmäkirjailija, täti näyttelijä. Myös isovanhemmat olivat teatteriammattilaisia. 

“Oli lyhyt ja outo aika teininä, kun mietin myös muita ammatteja”, Jokelin kuvailee omaa uravalintaansa. 

Lopulta ratkaiseva vaikutus oli lukioaikojen ystävillä, jotka kutsuivat Jokelinin mukaan nuorten teatterikerhoon. Hän sai kerhon esityksessä pääroolin ja pääsi esiintymään myös Kankaanpään nuorisoteatterifestivaaleille. 

“Muistan sen hetken kun loppuaplodien aikana tajusin, että aa, okei, tämän takia ihmiset hurahtavat teatteriin! Siinä tuli ensimmäistä kertaa kokemuksellisella tasolla tunne, että minut on nähty. Se oli todella tärkeä tunne 16-vuotiaana.”

Jokelin innostui kirjoittamaan ja ohjaamaan koulukavereiden kanssa esityksiä koulun juhliin. Pitkään tavoitteena oli tulla näyttelijäksi. Siitä huolimatta, että Jokelinin isä antoi Liilalle saman varoituksen kuin oli omalta näyttelijäisältään saanut: kannattaa miettiä muutakin alavalintaa, sillä teatterintekijän ammatti on epäoikeudenmukainen. 

“Sinänsä varoitus on ollut ihan paikkansa pitävä, mutta missä määrin se on edelleen ajankohtainen?”, Jokelin pohtii. 

“Jossain määrin on: kuten Helsingin Sanomien syksyn jutussa käsikirjoittajien asemasta Suomessa näkyy: palkkauksessa ja kreditoimisessa on paljon epäoikeudenmukaisia seikkoja. Mutta nykyajassa on virkistävää se, että nyt myös tuodaan ihan eri tavalla esiin esimerkiksi työpaikkojen ilmapiirijuttuja ja vallan väärinkäyttöä.”

 

Lukion jälkeen Jokelin opiskeli Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Egon kuolemaa käsittelevän lopputyönsä hän käsikirjoitti ja ohjasi itse, ja sai siitä kehuja. Valmistumisvuotenaan hän haki Teatterikorkeaan opiskelemaan dramaturgiaa ja pääsi viimeiseen vaiheeseen.

“Silloin minuun vasta iskostui, että ai niin, mähän olen lapsesta lähtien kirjoittanut!”

Kaksi vuotta sen jälkeen pääsykokeissa onnisti. Opintojensa aikana Jokelin oli mukana kahdessa suuremmassa produktiossa, joiden hän kokee vaikuttaneen suuresti omaan työhönsä. Ensimmäinen oli ohjaaja Juhana von Baghin kanssa käsikirjoitettu, Arto Salmisen Paskateoria-romaaniin pohjautuva näytelmä, jonka Nätyn opiskelijat esittivät lokakuussa 2020. 

“Perustarina oli aika helposti hahmotettavissa kirjasta, eli kyse oli lähinnä sen miettimistä, minkä kulman siihen haluamme tuoda. Juhanalta tuli ajatus kreikkalaisesta kuorosta. Minä dramatisoin Arto Salmisen proosaa lyriikoiksi, jota kuoro lausui”, Jokelin kertoo.  

Esityksessä romaanin sukupuolirooleja käänettiin ylösalaisin.  

“Vaikka tykkään Arto Salmisesta hirveästi, hänen teoksissaan näkyy sellainen tietty kulahtaneisuus sukupuoliasiassa. Halusimme jotenkin nyrjäyttää, horjahduttaa koko kysymyksen sukupuolesta, jotta siitä tulee oikeastaan merkityksetön.” 

Yhteistyö von Bahgin kanssa sujui hyvin: kaksikolla on dramaturgi Jussi Moilan kanssa tällä hetkellä työn alla yhteinen projekti, joka tulee radioon.

Audiotyöhön Jokelin tutustui harjoittelussa Ylellä vuonna 2020, jonka jälkeen hän työllistyi käsikirjoittajan rinnalle dramaturgiksi 80-luvun suosikkibändiä käsittelevään audiodraamaan Kaikki huutaa Dingo

Mutta mikä rooli on dramaturgilla, jos projektissa on myös käsikirjoittaja?

“Dramaturgi miettii etenkin rakenteita. Käsikirjoittaja on prosessissa niin sisällä, että välillä jää havaitsematta laajempaa kuvaa. Dramaturgi voi miettiä emotionaalista kuljetusta, tai sitä, miten informaatio kannattaa annostella niin että tietty aihe tai teema nousee esille. Dramaturgi antaa mahdollisesti ajatteluapua asioiden kontekstoimiseen, tai opiskelee sitä aihetta, jota käsikirjoitus käsittelee ja keskustelee siitä käsikirjoittajan kanssa”, Jokelin kuvailee.

Työ opetti tarinan rakentamisen lisäksi omien havaintojen artikuloimista, hän sanoo. 

 

Viime helmikuussa Ylen kulttuuricocktail julkaisi Jokelinin kirjoittaman esseen, joka kommentoi Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden keskuudessa vallitsevaa woke-ajattelua, tiedostavuuden vaatimusta. 

Hän kirjoitti ärsyyntyvänsä kun etabloituneet tekijät valittavat etteivät saa enää sanoa mitään. Sukupolveni vallankumous on mielestäni yhtä tarpeellinen kuin hippivallankumous 1960-luvulla. On tullut aika siirtyä eteenpäin valkoisesta, heteronormatiivisesta ja patriarkaalisesta maailmasta – eli asioista, joita ennen pidettiin itsestäänselvyyksinä. 

Silti hän kirjoitti kokeneensa, että tiedostavuuden vaatimus johtaa sekä omien että muiden teosten “eettisen oikeaoppisuuden vahtimiseen”.  Hän kertoi aistivansa sekä itsessään että kanssaopiskelijoissa "’onko teosteni sisältämä feminismi nyt varmasti oikeanlaista’ -mentaliteetin tuottamaa painetta”. Jokelin kokee saaneensa siitä itsekin osansa, kun opiskelukaverit järkyttyivät Jokelinen käsikirjoittamassa näytelmässä miesnäyttelijän esittämää miimistä pornokohtausta ja ohjaaja halusi poistaa toisesta näytelmästä Nietzschen kielikuvaan perustuvan, muutosvastaisuutta symboloivan Kääpiön. 

Poliittisen heräämisemme varjopuolena pidän kohtuuttoman ankaraa tiedostavuutta, jonka vaarana on sitoa meidät henkiseen pakkopaitaan, Jokelin kirjoitti. 

“Luovuuden pitäisi taiteessa ja taideopiskelussa olla vapaata. Se ei tarkoita, että tehdään teos, jossa hakataan näyttämöllä turpaan lapsia, mutta mutta myös tällainen idea pitäisi saada heittää ilmoille ja sitten vaikka hylätä luovassa prosessissa”, hän sanoo nyt.  

 

Jokelin käsitteli ajankohtaisia teemoja myös lopputyössään, joka esitettiin lokakuussa 2020 Takomossa. Leipuriakatemia sai Helsingin Sanomissa vahvat kehut: Kiia Laineen ohjaamaa näytelmää kuvattiin helposti lähestyttäväksi, nokkelaksi, raikkaaksi ja rytmikkääksi. 

“Näytelmä on kertomus kunnianhimoon sairastumisesta”, Jokelin kuvailee. 

“Kaksi päähenkilöä yrittää ratkaista oman elämänsä paineita menemällä leipomiskouluun. Toisella lähtee homma yhä pahemmin lapasesta, toinen yrittää vetää jarrua, mutta ei oikein onnistu siinä, koska Rinkeli Grand Prix -kilpailuun tähtäävä ilmapiiri ei oikein salli iisisti ottamista.” 

Näytelmän keskeinen teema on burn out, jonka riski on alati läsnä hänen sukupolvensa työelämässä. 

“Tuntuu, että elämä nykyään on aika vaativaa. Menestys, tai edes se että pääsee johonkin kiinni työelämässä, tuntuu olevan kohtuuttomienkin ponnistelujen takana. Pitää olla sellainen start up -yrittäjän pöhisevä henki päällä. Että koko ajan pitää olla kiinni jossain. Seuraava juttu tulilla! Seuraava juttu tulilla!”, Jokelin lausuu ja naksuttaa puheen rytmissä sormiaan. 

“Ja sehän on sietämätöntä, en tiedä onko ihmistä edes tarkoitettu sellaiseen.” 

“Ihmisillä on sellainen pelko, että he putoavat jostain, elleivät pidä kiinni ja polje näitä polkimia. Pitää polkea, polkea, polkea!”

Jokelin ei ole poikkeus: Action Heron ja vielä salaisen radioprojektin rinnalla hän tekee kahta muutakin työtä. Vuonna 2019 Helmi levyt julkaisi Jokelinin laulaja-lauluntekijänä tekemän esikoisalbumin Kaamos on huono esileikki, ja nyt työn alla on seuraava levy. Lisäksi Jokelinilla on kustannussopimus Kosmos-kustannuksen kanssa romaanista, joka kertoo vallasta, seksuaalisuudesta, ja perheen käsitteen murroksesta. Sen pitäisi ilmestyä lähivuosien aikana. 

Miten kaikki mahtuu samaan elämään?

Isot työt menevät etusjialle, muut kulkevat mukana silloin kun ehtii.

“Eli jos minulla on vapaailta, mietin että aa ihanaa, vapaailta, taidan kirjoittaa kirjaani”, Jokelin nauraa. 

“Minulla ei ole ollut kahdeksaan, yhdeksään vuoteen sellaista pidempää jaksoa, jolloin olisin vain relannut.”

Tulevaisuudessa hän haluaa jatkaa kirjoittamista, musiikintekoa ja ohjaamista rinnakkain. Lisäksi haaveena on lepo ja lomailu: Jokelin kertookin viisastuneensa ja merkinneensä jo itselleen ensi kevääksi kalenteriin pienen vapaajakson. 

 

**
 

LIILA JOKELIN

 

…sukupolvensa näytelmistä

“Autofiktio on aika pinnalla. Minua taas kiinnostaa silkka fiktio, koska pääsen laittamaan sinne helvetin henkilökohtaisia juttuja naamioituna. Se tuntuu minulle turvallisemmalta.”

 

…omien näytelmiensä punaisesta langasta

“Olen miettinyt varmaan koko Teak-ajan, mikä on minun aiheeni. Kysyin tätä yhdeltä ystävältäni, ohjaajaopiskelijalta. Hän ehdotti egoa. On se mahdollinen luenta, mutta olen kallistumassa siihen, että olisko se kuitenkin muutos. Ihmiset, jotka eivät suostu muuttumaan, ihmiset, jotka haluavat muuttua, tai ovat muutoksen kynnyksellä, tai ihmiset, jotka haluavat luoda muutosta maailmaan, kuten Action heron feminististä action-elokuvaa tekevä porukka.”

 

…vaikutuksen tehneistä suomalaisista näytelmistä ja käsikirjoituksista

Lea Klemolan teokset. Isäni ohjasi Jouko Turkan Hypnoosin, ja vaikka Turkasta olisi mitä mieltä henkilönä, pidin siitä tekstistä. Milja Sarkolan näytelmät. Hannaleena Haurun Lauri Mäntyvaaran tuuheat ripset. Markku Pölösen Emmauksen tiellä -elokuva. Eeva-Liisa Mannerin runot ja Poltettu oranssi -näytelmä. Ja hei! Siis Hella Wuolijoki, goddamn! Ja oota, oota, Maria Jotuni! Minna Canthin tekstit!”

 

…alan kipupisteistä

“Minua suututtaa alalla aina kun ihmiset sivuuttavat toistensa työpanosta. Se liittyy esimerkiksi käsikirjoittajien asemaan. Faktahan on, että teatteri ja elokuvat ovat ryhmä- ja tiimityötä. Olisi kiva muistaa, että kaikkien panos on tärkeää, tarpeistohoitajasta pukusuunnittelijaan, käsikirjoittajaan ja näyttelijään ja ohjaajaan.”



TEKSTI: KATI PIETARINEN