Lea-finalistit haastattelussa - Markku Haussila: "Scream – the Love Story" on Markku Haussilan pitkäaikaisen haaveilun ja fanittamisen hedelmä
6.11.2021
Kuva: Pietari Purovaara
Esiintyjä Markku Haussila uskoo, että katsomoissa ollaan valmiita siihen, että enemmistöt voivat kasvaa vähemmistöjen tarinoiden äärellä.
BILLY: Joo, eli, mä aloitan tekemällä tämmöisen verisen kyyneleen
Stun poskelle. Tästä tekoverestä vielä täytyy sanoa että tää
on maissisiirappia, eli ei haittaa jos menee suuhun,
hyvältä maistuu. Protip myös tästä maissisiirapista että jos on
liukuvoiteet hukassa bileillan jälkeen niin tätä voi käytää
myös liukkarina! Kuule Stu, onko sua koskaan hakattu sen takia
että sä olet homo?
Markku Haussila on alun perin Kansallisoopperan balettilaitoksesta valmistunut tanssija ja hän on esiintynyt muun muassa paljon erilaisissa musikaalituotannoissa. Pahentuneen nivelrikon myötä Haussilan työnteossa on alkanut painottua näytteleminen, esitystaiteen ja kokeilevamman taiteen tekemiseen. Heinäkuussa häneltä valmistui queer-teemainen konserttikokonaisuus yhdessä Jukka Nylundin kanssa. Haussila on sanoittanut laulut ja laulaa myös esityksessä. Syksyllä Haussilan voi nähdä Hämeenlinnan kaupunginteatterin lavalla ja joulukuussa Teatteri Jurkassa oman näytelmänsä esityksissä. Haussila identifioikin itsensä esiintyjäksi, kun työntekemisen tavat vaihtelevat laidasta laitaan. Pöytälaatikkokin pursuaa materiaalia!
Markku Haussila oli haaveillut Scream – the Love Storyn kirjoittamisesta pitkään. Esiintyjä-kirjailijalle Lea-palkinnon finaaliehdokkuus on osoitus siitä, että kannattaa rohkeasti lähteä tekemään sitä, mitä itse haluaa ja kuunnella tekemisessä omaa intuitiotaan.
— Mua kiehtoo vahvasti popkulttuuri ja esimerkiksi nuorena nähdyt kauhuelokuvat. Samalla pohdituttaa, miksi siitä on tullut häpeällistä itselle, että oma tietämys on vahvasti kauhuelokuvissa. Miksi haluaisin olla jotenkin ”älykkäämpi”?
Esiintyjä-kirjailija haluaa tehdä teoksia vähemmistöistä ja myös nähdä eri vähemmistöjen itse kirjoittamia tarinoita.
— Kuulun itsekin seksuaalivähemmistöön. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt on ollut viime aikoina paljon tapetilla: kenen näkökulmasta niitä käsitellään, ketkä niitä käsittelee ja ketkä niitä on saanut käsitellä. Ikävä kyllä esittäminen on edelleenkin hyvin vähäistä, mitä tulee mihin tahansa vähemmistöjen näkyvyyteen teattereissa – puhumattakaan isoista näyttämöistä. Tuntuu siltä, että ne helposti ovat niitä pienempien ryhmien apurahoilla tehtyjä underground-juttuja.
Haussilalle tällä hetkellä merkittävin teos on ollut Baltic Circle -festivaaleilla nähty Sara Mellerin luotsaaman hype-kollektiivin teos Father Fucker.
— Se oli mulle esiintyjänä oppitunti siitä, mitä kaikkea autofiktio voi edustaa. Autofiktiosta annetaan usein paljon kritiikkiä, mikä on käsittämätöntä. Väitän, että kaikki teokset ovat jollain tasolla autofiktiivisiä. Mitä tulee kokemuskertomuksiin, musta on erittäin suotavaa kertoa niistä asioista, joista tietää. Father Fucker oli mulle tärkeä myös siksi, että olin ollut pelistä pois pitkään lonkkani takia ja oli identiteettikriisi, että millainen olen esiintyjänä.
Haussilan mukaan Father Fuckerin myötä hän sai vapauttavan oivalluksen siitä, että hänen ei tarvitse asettaa itseään vain yhden tittelin alle. Haussila on kirjoittanut aina, mutta Scream – the Love Story on hänen ensimmäinen kantaesitetty näytelmänsä.
— Mua kiinnostaa draaman ja komedian ymppäys yhteen. En halua sitoutua yhteen tunteeseen. Tunteet kulkee meissä katsojissa, ja mulle on ollut parhaita esitykset, joissa on voinut myös nauraa ja joissa on sitten ruvettu puhumaan kipeästä aiheesta. Silloin tuntuu, että se läpäisee meidät. Siinä on jonkunlainen ihana hämäys, että voidaan tuoda painavaa asiaa.
Scream – the Love Story on Haussilan mukaan myös tyylilajiltaan essee, sillä se sisältää parodiaa, autofiktiota ja fanifiktiota. Teoksessa kohtaavat trash ja camp-teatteri, joita Haussila rakastaa.
Fanituksesta lähtevä idea tarkastelee homofobiaa
— Idea Scream the Love Storyyn oli ollut tosi pitkään. Mulla on suuri rakkaus kauhuelokuvaan ja nimenomaan teinikauhuelokuviin. Mulle on muodostunut vahva side elokuvasarjan päähenkilöön Sidney Prescottiin, jolla on ollut ihan hirveä elämä. Hänelle tapahtuu jatkuvalla syötöllä kamalia asioita, mutta tämä kuitenkin menee niistä selviytyjänä läpi. Olen katsonut elokuvasarjan myös liian nuorena. Mun isä kuoli, kun olin yksitoista. Mä olen silloin katsonut ensimmäistä Scream-elokuvaa ja kokenut sen jotenkin voimauttavana. Ne on tosi väkivaltaisia ja verisiä elokuvia, mutta niissä keskushenkilö ja naiset on voittamattomia ja sellaisia supersankareita.
Teinikauhua ei ole nähty näyttämöillä. Haussilaa kiinnostaa tutkia keinoja, joilla hänelle rakkaan genren voisi tuoda teatteriin ja samalla myös uudelleen asetelmoida ongelmallista kuvastoa.
— Millaista se olisi, jos näyttelemässä on homokundit verrattuna siihen, että siellä on nainen, jota riivataan ja piinataan. Sillä kauhuelokuvissa on tosi ongelmallista kuvastoa, mutta se rinnastus siihen, että mikä on kauheaa: kauheaahan on, että vähemmistöjä riivataan edelleen. Kun laitoin Scream the Love Storyyn homokundin riivauksen kohteeksi, niin mun mielestä se muutti paljon asetelmaa, mutta se on silti sitä samaa kauheutta. Mielenkiintoista on, kun ihmiset nauraa ja yhtäkkiä ei nauratakaan, kun se on aivan hirveää, koska sitä tapahtuu edelleen – vähemmistöjä vainotaan.
Haussilan teoksessa on siis ikään kuin fuusio, joka esiintyjä-kirjailijan oli muotoiltava toimivaksi.
— Elokuva, jota mä olen fanittanut ja josta on tehty fanifiktiota: voiko se olla hauskaa? Siitä se ajatus lähti. Ajattelin, että se ei yksistään vielä kanna. Mitä muuta siihen liittyy? Sitä kautta teos lähti melkein itse kirjoittamaan itsensä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että mitä kaikkea olin kokonaisuuteen saanut mahdutettua.
Haussilan taiteen tekemisen muodoissa korostuu näyttelijyys, mikä tuo tuoreella tavalla erilaista kulmaa hänen kirjoittamispositioonsa. Keskeiset teemat linkittyvät miesnäyttelijyyteen ja sen heteronormiin. Näytelmä ja esitys kietoutuvat välillä erottamattomiksi toisistaan, sillä kirjoittamisen ja esiintymisen roolit ikään kuin ruokkivat toisiaan Haussilan työskentelyprosessissa. Haussilalle Scream the Love Story on ollut myös miesnäyttelijyyden tutkimista.
— Mielestäni isoin teema teoksessa on homofobia. Miten ihmisissä oleva pahuus on lopulta hirvein asia, ei pahuus sinänsä. Me ollaan kautta aikain laitettu vähemmistöryhmiä häkkiin. Mikä se sävy on, kun lavalla on oikeasti gay-näyttelijät puhumassa ja miten tekstiin sekoittuu lopulta näyttelijöiden omat kokemukset esiintyjinä. Miten saa näytellä? Miten miesnäyttelijä saa näytellä? Screamissa yritetään ottaa ikään kuin niskalenkki näyttämöstä.
Näytelmässä nostetaan esiin se, miten näyttelijälle saatetaan sanoa, että tämä on liian homo johonkin rooliin. Vaikka Haussilan mukaan ilmapiiri teatterissa on muuttunut parempaan suuntaan, on alalla pitkään ajateltu, että homous on jotain, mikä täytyy peittää, jotta on ”uskottava” miesnäyttelijä esimerkiksi sankarin rooliin.
— Väitän, että ketään ei ole koskaan elämässään estänyt se, että on hetero. Väitän, että se, että kuuluu mihin tahansa vähemmistöön, on vaikuttanut elämässä johonkin. Se on kauhua ja se on edelleen täällä.
Enemmän vähemmistötarinoita – vähemmistöjen äänellä
— Vähemmistöesityksissä tematiikkaa liittyy usein tragediaan. Screamissäkin on tragedia, mutta tragedian kuvaamiseen liittyy voimakkaasti se, että ketkä sitä tarinaa kertoo. Mä väitän, että kun siinä on tekemässä ne ihmiset, joita tragedia koskee, niin sitten voi myös nauraa vaikeille asioille. Sitähän Screamissakin myös tehdään.
Haussila kokee voimakasta ihailua ja kunnioitusta niitä vähemmistön edustajia kohtaan, jotka ovat koko ajan tehneet teoksia oman vähemmistönsä näkökulmasta.
— Se on hämmentävää, että on joutunut pelaamaan ja pärjäämään kaikenlaisten heterolakien kanssa tosi pitkään. Nyt ehkä kokee, että olisiko tarvinnut. Vähemmistöjä pitää tuoda aktiivisesti koko ajan kaikkeen kuvastoon, sillä asiat eivät muuten muutu. Se, että voidaan nimetä kaksi homoseksuaaleja hahmoja sisältävää teosta teatterissa, ei tarkoita, että nyt kaikki on valmista.
Haussila haluaisi päästä tekemään enemmän tarinoita vähemmistöjen näkökulmasta ja myös nähdä niitä lavoilla. Esiintyjä-kirjailijan mukaan ollaan niin sanotussa myrskyn silmässä sen suhteen, kun vähemmistöistä kertovissa tarinoissa on jätetty kuulematta vähemmistöjä itseään. Nyt ihmetellään, miksi ihmisille on jäänyt teoksista huono fiilis.
— Me ollaan täysin myös sivuutettu se asia, että keillä on ollut lupa näytellä vaikka homoseksuaaleja. Mun mielestä se ei mene tänä päivänä läpi, että tehdään näytelmä homomiehistä ja työryhmään ei kuulu yhtään seksuaalivähemmistöjä. Sen kaltaiset työryhmät ei tarjoa meille enää mitään, sillä me ollaan saatu se jo. Me eletään jatkuvasti heteronormatiivisen vallan alla ja kaikki vähemmistöt joutuu adaptoitumaan siihen. Nyt puhun myös näistä vähemmistöistä, niin tiedostan oman etuoikeuteni valkoisena, tuplavähemmistöistä puhumattakaan. Mun mielestä me ollaan valmiita siihen, että enemmistöt voi kasvaa vähemmistön tarinoiden äärellä.
Millaisen näytelmän haluaisit seuraavaksi kirjoittaa?
— Yks, mikä mua myös puhuttelee tällä hetkellä paljon, mutta en ole vielä siitä tehnyt teoksia, on keho ja oma rajallisuus, oman sairastumisen myötä. Nivelrikko on tosi ärsyttävä sairaus sen takia, että se ei näy meistä ulospäin. Moninaisuuden näkökulmasta haluaisin kirjoittaa tarinoita, joihin ei liity tragediaa, mutta toisaalta mietin, että onko se tässä vaiheessa vielä mahdollista. Kun me ei olla vielä sivuttu sitä asiaa tarpeeksi. Toisaalta mä oon niin tylsä, että kirjoittaisin sukulaisuussuhteista. Perheestä ja perheettömyydestä. Haluaisin, että se olisi kepeää, mutta ei se varmaa oo, Haussila naurahtaa.
Esiintyjä Markku Haussila uskoo, että katsomoissa ollaan valmiita siihen, että enemmistöt voivat kasvaa vähemmistöjen tarinoiden äärellä.
BILLY: Joo, eli, mä aloitan tekemällä tämmöisen verisen kyyneleen
Stun poskelle. Tästä tekoverestä vielä täytyy sanoa että tää
on maissisiirappia, eli ei haittaa jos menee suuhun,
hyvältä maistuu. Protip myös tästä maissisiirapista että jos on
liukuvoiteet hukassa bileillan jälkeen niin tätä voi käytää
myös liukkarina! Kuule Stu, onko sua koskaan hakattu sen takia
että sä olet homo?
Markku Haussila on alun perin Kansallisoopperan balettilaitoksesta valmistunut tanssija ja hän on esiintynyt muun muassa paljon erilaisissa musikaalituotannoissa. Pahentuneen nivelrikon myötä Haussilan työnteossa on alkanut painottua näytteleminen, esitystaiteen ja kokeilevamman taiteen tekemiseen. Heinäkuussa häneltä valmistui queer-teemainen konserttikokonaisuus yhdessä Jukka Nylundin kanssa. Haussila on sanoittanut laulut ja laulaa myös esityksessä. Syksyllä Haussilan voi nähdä Hämeenlinnan kaupunginteatterin lavalla ja joulukuussa Teatteri Jurkassa oman näytelmänsä esityksissä. Haussila identifioikin itsensä esiintyjäksi, kun työntekemisen tavat vaihtelevat laidasta laitaan. Pöytälaatikkokin pursuaa materiaalia!
Markku Haussila oli haaveillut Scream – the Love Storyn kirjoittamisesta pitkään. Esiintyjä-kirjailijalle Lea-palkinnon finaaliehdokkuus on osoitus siitä, että kannattaa rohkeasti lähteä tekemään sitä, mitä itse haluaa ja kuunnella tekemisessä omaa intuitiotaan.
— Mua kiehtoo vahvasti popkulttuuri ja esimerkiksi nuorena nähdyt kauhuelokuvat. Samalla pohdituttaa, miksi siitä on tullut häpeällistä itselle, että oma tietämys on vahvasti kauhuelokuvissa. Miksi haluaisin olla jotenkin ”älykkäämpi”?
Esiintyjä-kirjailija haluaa tehdä teoksia vähemmistöistä ja myös nähdä eri vähemmistöjen itse kirjoittamia tarinoita.
— Kuulun itsekin seksuaalivähemmistöön. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt on ollut viime aikoina paljon tapetilla: kenen näkökulmasta niitä käsitellään, ketkä niitä käsittelee ja ketkä niitä on saanut käsitellä. Ikävä kyllä esittäminen on edelleenkin hyvin vähäistä, mitä tulee mihin tahansa vähemmistöjen näkyvyyteen teattereissa – puhumattakaan isoista näyttämöistä. Tuntuu siltä, että ne helposti ovat niitä pienempien ryhmien apurahoilla tehtyjä underground-juttuja.
Haussilalle tällä hetkellä merkittävin teos on ollut Baltic Circle -festivaaleilla nähty Sara Mellerin luotsaaman hype-kollektiivin teos Father Fucker.
— Se oli mulle esiintyjänä oppitunti siitä, mitä kaikkea autofiktio voi edustaa. Autofiktiosta annetaan usein paljon kritiikkiä, mikä on käsittämätöntä. Väitän, että kaikki teokset ovat jollain tasolla autofiktiivisiä. Mitä tulee kokemuskertomuksiin, musta on erittäin suotavaa kertoa niistä asioista, joista tietää. Father Fucker oli mulle tärkeä myös siksi, että olin ollut pelistä pois pitkään lonkkani takia ja oli identiteettikriisi, että millainen olen esiintyjänä.
Haussilan mukaan Father Fuckerin myötä hän sai vapauttavan oivalluksen siitä, että hänen ei tarvitse asettaa itseään vain yhden tittelin alle. Haussila on kirjoittanut aina, mutta Scream – the Love Story on hänen ensimmäinen kantaesitetty näytelmänsä.
— Mua kiinnostaa draaman ja komedian ymppäys yhteen. En halua sitoutua yhteen tunteeseen. Tunteet kulkee meissä katsojissa, ja mulle on ollut parhaita esitykset, joissa on voinut myös nauraa ja joissa on sitten ruvettu puhumaan kipeästä aiheesta. Silloin tuntuu, että se läpäisee meidät. Siinä on jonkunlainen ihana hämäys, että voidaan tuoda painavaa asiaa.
Scream – the Love Story on Haussilan mukaan myös tyylilajiltaan essee, sillä se sisältää parodiaa, autofiktiota ja fanifiktiota. Teoksessa kohtaavat trash ja camp-teatteri, joita Haussila rakastaa.
Fanituksesta lähtevä idea tarkastelee homofobiaa
— Idea Scream the Love Storyyn oli ollut tosi pitkään. Mulla on suuri rakkaus kauhuelokuvaan ja nimenomaan teinikauhuelokuviin. Mulle on muodostunut vahva side elokuvasarjan päähenkilöön Sidney Prescottiin, jolla on ollut ihan hirveä elämä. Hänelle tapahtuu jatkuvalla syötöllä kamalia asioita, mutta tämä kuitenkin menee niistä selviytyjänä läpi. Olen katsonut elokuvasarjan myös liian nuorena. Mun isä kuoli, kun olin yksitoista. Mä olen silloin katsonut ensimmäistä Scream-elokuvaa ja kokenut sen jotenkin voimauttavana. Ne on tosi väkivaltaisia ja verisiä elokuvia, mutta niissä keskushenkilö ja naiset on voittamattomia ja sellaisia supersankareita.
Teinikauhua ei ole nähty näyttämöillä. Haussilaa kiinnostaa tutkia keinoja, joilla hänelle rakkaan genren voisi tuoda teatteriin ja samalla myös uudelleen asetelmoida ongelmallista kuvastoa.
— Millaista se olisi, jos näyttelemässä on homokundit verrattuna siihen, että siellä on nainen, jota riivataan ja piinataan. Sillä kauhuelokuvissa on tosi ongelmallista kuvastoa, mutta se rinnastus siihen, että mikä on kauheaa: kauheaahan on, että vähemmistöjä riivataan edelleen. Kun laitoin Scream the Love Storyyn homokundin riivauksen kohteeksi, niin mun mielestä se muutti paljon asetelmaa, mutta se on silti sitä samaa kauheutta. Mielenkiintoista on, kun ihmiset nauraa ja yhtäkkiä ei nauratakaan, kun se on aivan hirveää, koska sitä tapahtuu edelleen – vähemmistöjä vainotaan.
Haussilan teoksessa on siis ikään kuin fuusio, joka esiintyjä-kirjailijan oli muotoiltava toimivaksi.
— Elokuva, jota mä olen fanittanut ja josta on tehty fanifiktiota: voiko se olla hauskaa? Siitä se ajatus lähti. Ajattelin, että se ei yksistään vielä kanna. Mitä muuta siihen liittyy? Sitä kautta teos lähti melkein itse kirjoittamaan itsensä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että mitä kaikkea olin kokonaisuuteen saanut mahdutettua.
Haussilan taiteen tekemisen muodoissa korostuu näyttelijyys, mikä tuo tuoreella tavalla erilaista kulmaa hänen kirjoittamispositioonsa. Keskeiset teemat linkittyvät miesnäyttelijyyteen ja sen heteronormiin. Näytelmä ja esitys kietoutuvat välillä erottamattomiksi toisistaan, sillä kirjoittamisen ja esiintymisen roolit ikään kuin ruokkivat toisiaan Haussilan työskentelyprosessissa. Haussilalle Scream the Love Story on ollut myös miesnäyttelijyyden tutkimista.
— Mielestäni isoin teema teoksessa on homofobia. Miten ihmisissä oleva pahuus on lopulta hirvein asia, ei pahuus sinänsä. Me ollaan kautta aikain laitettu vähemmistöryhmiä häkkiin. Mikä se sävy on, kun lavalla on oikeasti gay-näyttelijät puhumassa ja miten tekstiin sekoittuu lopulta näyttelijöiden omat kokemukset esiintyjinä. Miten saa näytellä? Miten miesnäyttelijä saa näytellä? Screamissa yritetään ottaa ikään kuin niskalenkki näyttämöstä.
Näytelmässä nostetaan esiin se, miten näyttelijälle saatetaan sanoa, että tämä on liian homo johonkin rooliin. Vaikka Haussilan mukaan ilmapiiri teatterissa on muuttunut parempaan suuntaan, on alalla pitkään ajateltu, että homous on jotain, mikä täytyy peittää, jotta on ”uskottava” miesnäyttelijä esimerkiksi sankarin rooliin.
— Väitän, että ketään ei ole koskaan elämässään estänyt se, että on hetero. Väitän, että se, että kuuluu mihin tahansa vähemmistöön, on vaikuttanut elämässä johonkin. Se on kauhua ja se on edelleen täällä.
Enemmän vähemmistötarinoita – vähemmistöjen äänellä
— Vähemmistöesityksissä tematiikkaa liittyy usein tragediaan. Screamissäkin on tragedia, mutta tragedian kuvaamiseen liittyy voimakkaasti se, että ketkä sitä tarinaa kertoo. Mä väitän, että kun siinä on tekemässä ne ihmiset, joita tragedia koskee, niin sitten voi myös nauraa vaikeille asioille. Sitähän Screamissakin myös tehdään.
Haussila kokee voimakasta ihailua ja kunnioitusta niitä vähemmistön edustajia kohtaan, jotka ovat koko ajan tehneet teoksia oman vähemmistönsä näkökulmasta.
— Se on hämmentävää, että on joutunut pelaamaan ja pärjäämään kaikenlaisten heterolakien kanssa tosi pitkään. Nyt ehkä kokee, että olisiko tarvinnut. Vähemmistöjä pitää tuoda aktiivisesti koko ajan kaikkeen kuvastoon, sillä asiat eivät muuten muutu. Se, että voidaan nimetä kaksi homoseksuaaleja hahmoja sisältävää teosta teatterissa, ei tarkoita, että nyt kaikki on valmista.
Haussila haluaisi päästä tekemään enemmän tarinoita vähemmistöjen näkökulmasta ja myös nähdä niitä lavoilla. Esiintyjä-kirjailijan mukaan ollaan niin sanotussa myrskyn silmässä sen suhteen, kun vähemmistöistä kertovissa tarinoissa on jätetty kuulematta vähemmistöjä itseään. Nyt ihmetellään, miksi ihmisille on jäänyt teoksista huono fiilis.
— Me ollaan täysin myös sivuutettu se asia, että keillä on ollut lupa näytellä vaikka homoseksuaaleja. Mun mielestä se ei mene tänä päivänä läpi, että tehdään näytelmä homomiehistä ja työryhmään ei kuulu yhtään seksuaalivähemmistöjä. Sen kaltaiset työryhmät ei tarjoa meille enää mitään, sillä me ollaan saatu se jo. Me eletään jatkuvasti heteronormatiivisen vallan alla ja kaikki vähemmistöt joutuu adaptoitumaan siihen. Nyt puhun myös näistä vähemmistöistä, niin tiedostan oman etuoikeuteni valkoisena, tuplavähemmistöistä puhumattakaan. Mun mielestä me ollaan valmiita siihen, että enemmistöt voi kasvaa vähemmistön tarinoiden äärellä.
Millaisen näytelmän haluaisit seuraavaksi kirjoittaa?
— Yks, mikä mua myös puhuttelee tällä hetkellä paljon, mutta en ole vielä siitä tehnyt teoksia, on keho ja oma rajallisuus, oman sairastumisen myötä. Nivelrikko on tosi ärsyttävä sairaus sen takia, että se ei näy meistä ulospäin. Moninaisuuden näkökulmasta haluaisin kirjoittaa tarinoita, joihin ei liity tragediaa, mutta toisaalta mietin, että onko se tässä vaiheessa vielä mahdollista. Kun me ei olla vielä sivuttu sitä asiaa tarpeeksi. Toisaalta mä oon niin tylsä, että kirjoittaisin sukulaisuussuhteista. Perheestä ja perheettömyydestä. Haluaisin, että se olisi kepeää, mutta ei se varmaa oo, Haussila naurahtaa.