Lea-finalistit haastattelussa - Michael Baran: "Hitlerissä ja Blondissa" varoitetaan jokaisen ihmisen mahdollisuudesta pahaan

Kuva: Agnes Baran


Näytelmäkirjailija Michael Baran jatkaa juutalaisen historian tuomista osaksi kotimaista näytelmäkirjallisuutta ja teatterin tekemistä.



BLONDI                                             
Voisin sanoa,                                      
että isäntä on julma,                              
epäoikeudenmukainen,                               
etäinen, kylmä,                                    
kykenemätön hillitsemään itsensä,                  
taipuvainen itsesääliin,                           
tavoiltaan ja puheiltaan karkea.                   
Mutta hän osaa olla myös lempeä,                   
ymmärtäväinen, rakastettava mies,                  
joka innostuu kaikesta suurenmoisesta ja kauniista.



Michael Baran on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja. Baran on työskennellyt Suomen Kansallisteatterin dramaturgina ja ohjaajana liki kolmekymmentä vuotta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hän on myös ohjannut itsekirjoittamansa näytelmät. Hitler ja Blondi on Baranin 12:sta näytelmä.
 
Michael Baranilla on kolme taiteellista identiteettiä: dramaturgin, näytelmäkirjailijan ja ohjaajan identiteetti. Baran kokee olevansa ennen kaikkea kirjailija, sillä myös ohjaajana teksti on hänelle tärkeä. Nykyään hän myös ohjaa omat tekstinsä.

— Kun omat tekstit myös ohjaa, on niistä alkanut tulla vaikeampia kenenkään muun ohjata. Niistä on kadonnut esimerkiksi parenteesit kokonaan. Olen ruvennut toisaalta kirjoittamaan tekstejä, joista en itsekään tiedä, miten ne tehdään. Pari mun viimeisintä tekstiä on ollut sellaisia, että harjoitusten alkaessakaan ohjaaja ei ole tiennyt, miten hän aikoo tämän näytelmäkirjailijan haasteen toteuttaa, Michael Baran naurahtaa ja jatkaa:

— Minun kokemukseni mukaan kirjoittaminen on sellainen laji, että mitä pitempään sitä tekee, sitä vaikeammaksi se käy. Mitä enemmän osaat, sitä vaikeampaa sen mun mielestä on. Haluan myös haastaa itseäni. Olen heittänyt aika lailla perinteiset muodot roskakoppaan ja tartun aiheisiin, joihin en olisi uskaltanut kymmenen vuotta sitten tarttua.

 
Hitlerissä ja Blondissa ollaan samojen teemojen ympärillä kuin näytelmässä Tyttö joka käveli

Baran on taustaltaan juutalainen, mikä on osaltaan ohjannut hänen kiinnostustaan natsismin ja juutalaisten historian äärelle. Pitkään kirjailija kuitenkin ajatteli, ettei hän ole tarpeeksi kypsä ihminen tarttumaan aiheeseen tai että hänellä ei ole mitään sanottavaa siitä näytelmän muodossa. Nyt hän oli kuitenkin valmis haastamaan itsensä.

— En ollut löytänyt sitä sanomisen tapaa. Tavallaan koin sellaisen piilevän velvollisuuden näitä asioita joskus käsitellä, koska ne mua kiinnostavat. Kirjailijana mulle oli käänteentekevä Hitleriä ja Blondia edeltänyt näytelmä Tyttö joka käveli (2018), jossa uskalsin vihdoin tarttua sellaiseen teemaan, joka pyöri näitten asioiden ympärillä. Hitler ja Blondi on ikään kuin samojen teemojen käsittelyn jatkamista.

Baranilla on muotoutumaussa neljän näytelmän kokonaisuus, joissa kaikissa temaattisella tasolla ikään kuin peilataan historian kautta tämän päivän fasismin ja äärioikeiston nousua. Tyttö joka käveli sekä Hitler ja Blondi näytelmien jälkeen Baranilla on paraikaa kirjoitteilla seuraavat kaksi näytelmää.

Siinä, missä Baran haluaa olla varoittamassa historian toistuvasta luonteesta, hän on myös joutunut pohtimaan, miten kirjoittaa kipeää historiaa näyttämölle.

Tyttö joka käveli oli vaikea prosessi, kun siinä käsitellään holokaustia: miten sitä voidaan käsitellä, ja kuka holokaustista selvinnyttä ihmistä voi Suomessa esittää. Silloin tultiin yhdessä Seela Sellan kanssa näiden teemojen äärelle, kun ei oikein ole ketään muuta, joka osaa voisi näytellä.

Baran oivalsi Tyttö joka käveli -teosta kirjoittaessaan, että holokaustia ei voisi tuoda näyttämölle minkään realismin kautta. Hän ei halunnut ketään esittämään ss-miestä tai juutalaista keskitysleirillä. Lopulta hän valitsi mallin, jossa ei näytetä mitään, vaan kolme naista kertoo tapahtumista. Hitlerissä ja Blondissa Baran palasi saman pohdinnan ääreen Hitlerin repliikkejä kirjoittaessaan. Miten olla varma, että katsoja ymmärtää, että tekijät eivät seiso teoksensa antisemitistien tekstin takana?

— Näyttämöllä on vihapuhetta. Sen esittäminen tulee mahdolliseksi sellaisenaan vain, koska katsoja implisiittisesti tietää, että minä tekijänä tai esittäjä lavalla ei ole sitä mieltä – koska minä ja Seela olemme juutalaisia. Jos esittäjä olisi kuka tahansa Kansallisteatterin tai Tampereen työväenteatterin keski-ikäinen miesnäyttelijä tai minä en olisi kirjoittajana juutalainen, niin näytelmää ei olisi voinut kirjoittaa noin.  Mutta esiintyjän ei tarvitse olla vanha nainen. Se voi olla jotain muuta, joka viestittää saman viestin.

Baranista oli toisaalta myös mielenkiintoista lähteä leikkimään fasistisella estetiikalla.

—  Fasistinen estetiikka on olemassa oleva asia. Se on asia, joka esimerkiksi vaivaa mua teatterissa. Näen välillä esityksiä, joissa on sen kaltaista mahtipontisuutta. Se herättää sellaisen epämiellyttävän tunteen siitä, että ihmiset eivät tiedä teoksen estetiikan olevan sukua fasistiselle estetiikalle, kun he sitä tarjoavat ja sitä vastaanottavat. Hitlerissä ja Blondissa mua kiinnosti törmäyttää fasistinen ja sellainen estetiikka, jota Hitler olisi vihannut. Näytelmässä tarjotaan fasistista estetiikkaa ja sitten revitään matto alta muun muassa Stockhausenin atonaalisilla pianokappaleilla.
 

Hitler ja Blondi lähti liikkeelle Baranin ja Sellan halusta jatkaa yhteistyötä

Näytelmän syntyprosessi on Kansallisteatterin mainosteksteistäkin tuttu keskustelu Baranin ja Sellan välillä. Baran kysyi, onko näyttelijällä jokin toiverooli, jonka hän haluaisi tehdä. Sella vastasi tähän heti haluavansa näytellä Hitleriä. Baran ei ollut varma, oliko Sella ollut tosissaan, mutta kirjailijan tullessa kotiinsa ja katsellessa kirjahyllynsä Hitler-elämäkertarivistöä, jotain loksahti paikalleen.

Oivalsin, että mulla ei olisi mahdollisuutta – saati kiinnostusta – kirjoittaa kohtauksittain etenevää näytelmää Hitleristä. Mutta jos Hitleriä esittää 80-vuotias juutalainen nainen, niin siinä on niin monta asiaa, joita Hitler vihaisi – se on hyvä. Soitin Seelalle, että minä kirjoitan sulle Hitlerin – lähdetkö tekee? Ja Seelahan vastaa kaikkeen, että ”jos elän”. Toinen oivallus oli, että en halua tehdä näytelmästä monologia – että kaksi ihmistä on enemmän kuin yksi. Jossain vaiheessa tuli semmoinen idea, että mitä jos se toinen henkilö olisi koira. Se oli samalla vapautus realismista.

Teatterijohtajat Mika Myllyaho ja Otso Kautto innostuivat Baranin ideasta nopeasti ja Kansallisteatterin ja Tampereen työväenteatterin yhteisproduktio lähti liikkeelle.

 
Jokaisessa ihmisessä asustaa mahdollisuus pahaan

Se, että Hitlerin pariksi näyttämölle valikoitui koira Blondi, vaikutti suuresti teoksen temaattisen kehyksen ja sanoman muodostumiseen.

— Kun tarkkailee koiraa, niin sitä alkaa pohtia, että mitähän koira miettii. Se ajatus, että näkeekö ne meistä jotain. Koira on tarkkailija, mutta koira on myös uskollinen ystävä – vai onko? Sekin on kysymyksenalainen asia. Kirjoittamani Blondi on kuitenkin uskollinen ystävä ja näkee isäntänsä tarkasti. Mutta siinä on myös se teema, että onko Blondi se, joka seuraa liiankin uskollisesti. Miksi ihmiset seuraavat johtajiaan myös niissä asioissa, jotka eivät johda hyvään?

Baran halusi lähteä tutkimaan Hitlerin hahmoa sisältäpäin, sillä kirjailija ei usko taiteen tekemisessä pelkkään ulkokohtaiseen arvosteluun. Hitlerissä ja Blondissa on Baranin mukaan ajatus yrityksestä ymmärtää vihollistaan, vaikkakaan ei hyväksyä tämän toimintaa.

— Ajatus oli se, että jos Hitlerin näkee vain hirviönä tai psykopaattina, jota hän epäilemättä jollain tavalla oli, me päästämme itsemme helpolla. Sama koskee kaikkea muutakin taiteen tekemistä. Jos teemme taidetta ajatuksella ”ne rasistit siellä” tai ”ne fasistit siellä”, niin ei se riitä. Musta meissä kaikissa on potentiaalia myös pahaan, ja se on vaara, josta meitä tulisi varoittaa.

Barania huolettaa ympäröivän maailman kehitys ääriajattelun suuntaan, josta on nähtävissä tunnusmerkkejä esimerkiksi nyt Puolassa ja Unkarissa.

— Ei silloin Saksassakaan kukaan tajunnut, että demokratia loppuu kolmessa kuukaudessa. Ympärillä ajatus oli, että annetaan Hitlerin nyt epäonnistua pääministerinä muutaman kuukauden, niin päästään siitä sitten. Huomattiin puolessa vuodessa, että muut puolueet oli lakkautettu siinä missä demokratiakin. Väitän että jossain täällä Suomessakin on ihmisiä, joille nämä suunnitelmat eivät ole täysin vieraita.