Pirkko Saisio: "Olisi aika saada Suomeen kulttuuriministeri, joka olisi kiinnostunut kulttuurista"

Pirkko Saisio kirjoittaa Passio-romaania toisessa kodissaan Madeiralla. KUVA: Pirjo Honkasalo.


Pirkko Saisio aloittaa juhlavuoden juttusarjamme suomalaisista näytelmäkirjailijoista ja käsikirjoittajista. Saisio on aina ottanut kantaa. Niin nytkin. Hän puhuu koronan vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja kotimaisesta draamasta.

Pirkko Saisio vastaa sähköpostiin Madeiralla. Hän matkusti toiseen kotiinsa keskellä koronapandemiaa viime marraskuussa. Yli 4 000 kilometrin päässä Suomesta syntyy tekstiä romaaniin, joka ilmestyy syksyllä. Teoksen nimi on Passio.
Paitsi proosakirjailija, Pirkko Saisio on myös näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Ennen kaikkea hän on yksi Suomen merkittävimmistä näytelmäkirjailijoista. Hän on kirjoittanut viidellä vuosikymmenellä ja ura jatkuu edelleen.
Jo pitkään Saisio ja hänen puolisonsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo ovat asuneet osan vuodesta Madeiran saarella, maalla, pienessä kylässä, jossa elämä on perhekeskeistä.
– Kaikista pidetään huolta. Pandemian vakavaa ongelmaa, yksinäisyyttä, ei kukaan valita. Lähimmät naapurit pitävät meitä perheenjäseninään, niin ettei meilläkään ole syytä valittaa. Täällä ajatellaan, että ”nyt eletään näin, kovempaakin on koettu, edessä sitten valoisampaa”, Saisio kuvailee.
Pahinta tähän mennessä on ollut normaalia etäisempi ja epäintensiivisempi suhde Saision kahteen lapsenlapseen.
– Pandemian vuoksi olen menettänyt yli vuoden yhteisestä elämästämme, hän kirjoittaa.
 
"Kulttuuriväki myytiin turpeen hinnalla"

Ennen koronaa Saisio näytteli Valehtelijan peruukissa, jonka hän oli kirjoittanut yhdessä Heini Junkkaalan ja Marja Packalénin kanssa. Se kiersi maata, kunnes esityksiä peruttiin ja siirrettiin. Perumisista aiheutunutta tulonmenetystä Saisio kuvaa "tässä elämänvaiheessa" sivuseikaksi.
– Ennen kaikkea myötätuntoni on niiden itseäni nuorempien teatterintekijöiden puolella, joille tulonmenetykset ovat raskaat ja työttömyydestä johtuva yli vuoden kestänyt näköalattomuus turhauttavaa ja masentavaa, itsetuntoakin rankasti koettelevaa.
Saisio kokee, että näyttämötaiteiden tekijöitä on kohdeltu korona-aikana kohtuuttomasti. Hän käyttää esimerkkinä Valehtelijan peruukkia. Teattereissa pystyttiin takaamaan turvallisuus. Katsomot täytettiin rajoitusten vuoksi vain 30-prosenttisesti. Henkilökunnalla ja katsojilla oli maskit ja turvavälit.
Esitysten jälkeen baarissa oli toinen meno: baarien täyttöaste oli 80–90 prosenttia. Ei ollut turvavälejä, ei maskeja.
– Olisi aika saada Suomeen pitkästä aikaa kulttuuriministeri, joka olisi kiinnostunut kulttuurista ja jolla olisi näkemystä taiteen merkityksestä. Eikä olisi hullumpaa, jos kulttuuriministeri ymmärtäisi kulttuurikentän merkityksen työllistäjänä ja oleellisena osana talousrakennettakin, Saisio toivoo.
Saisio on seurannut aktiivisesti hallituksen kehysriihtä, siinä tehtyä päätöstä tukea turveteollisuutta 70 miljoonalla ja leikata kulttuurialalta kymmeniä miljoonia tulevina vuosina. Saisio on syvästi pettynyt ja hämmästynyt.
– Hallitussopu tuli parillesadalle tuhannelle kulttuurista leipänsä tienaavalle ammattilaisella järkytyksenä. Kulttuuriväki myytiin turpeen hinnalla. Turpeentuotanto työllistää noin sata kertaa vähemmän väkeä kuin taide- ja tapahtuma-ala, Saisio sanoo.
Saision mielestä Suomen etu sivistysvaltiona olisi se, että tunnustettaisiin kulttuurin merkitys ja korjattaisiin rakenteellinen vinouma sen rahoituksessa.
– Se, että kulttuurialan rahoitus on perustunut uhkapeleistä ja arpajaisista saatuihin varoihin ja että kulttuuriministeriksi valitaan kerran toisensa jälkeen poliitikko, jolle ministerinvirka on ponnahduslauta muihin päämääriin, kertoo, ettei Suomessa edelleenkään ymmärretä taiteen merkitystä yhteiskunnan henkisen tilan selkärankana, yhteiskunnan ravistelijana, kyseenalaistajana ja innoittajana. 
 
Mieluummin keskustelua kuin Cancel-kulttuuria

Taiteilijoiden korona-ahdingon lisäksi Suomessa on puhuttanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Se nousi otsikoihin, kun Suomen Kuvalehti kertoi talon sisäisestä kuohunnasta: opiskelijat kokivat osan opetuksessa käytetyistä klassikoista rasistisiksi, naisvihamielisiksi ja väkivaltaisiksi. Jutun mukaan opettajat yrittivät luovia opiskelijoiden asettamien soveliaisuusvaatimusten mukaan.
Helsingin Sanomat kirjoitti, että "moni on huolissaan taideopiskelijoiden uudenlaisesta ideologiasta tai jopa fanaattisuudesta". Puhuttiin jo poliittisen korrektiuden vaatimuksesta, joka uhkaa taiteen vapautta.
Pirkko Saisio opiskeli Teatterikorkeakoulussa 1970-luvulla ja palasi sinne opettamaan dramaturgian professorina 1990- ja 2000-luvun taitteessa. Millaisin mielin hän on seurannut keskustelua?
Saisio kertoo, että hän on toisen käden tiedon varassa ja siksi haluton ottamaan kantaa siihen, mitä oppilaitoksessa nykyisin tapahtuu.
Sen sijaan Saisio haluaa nostaa esiin nykyisen ilmapiirin.
– Maailma on vahvassa murroksessa juuri nyt. Se on selvä. Ja kivulla syntyy kaikki uusi ja kivulla murtuu vanha. Se, että tällaisessa murroksessa syntyy ylilyöntejä, on ymmärrettävää. Silloin, kun ylilyönnit osuvat yksittäisiin ihmisiin ja ovat epäoikeudenmukaisia, ne eivät ole hyväksyttäviä.
Saisio viittaa cancel-kulttuuriin, jossa taiteilijan tuotanto voidaan asettaa kyseenalaiseksi tai "peruuttaa" yksittäisen mielipiteen tai – kuten Saisio kuvaa – vaikka ajattelemattoman möläytyksen vuoksi.
– Järkevämpää ja inhimillisempää olisi haastaa tekijä perusteelliseen keskusteluun. Keskusteluhan tarkoittaa sitä, että osallistujat ovat alttiita vaikuttumaan toistensa mielipiteistä, niin haastaja kuin haastettu. Läksyttämällä ja saarnaamalla ei kukaan tarkista mielipidettään.
 
Klassikot pitää kontekstualisoida

Saisio korostaa kontekstualisointia. Kuolleet taiteilijat eivät ole puolustamassa teoksiaan ja siksi ne pitäisi aina asettaa siihen viitekehykseen, jossa ne syntyivät. Muuta keinoa ei ole, sillä jokainen on väistämättä oman aikansa lapsi.
– Klassikothan ovat klassikoita siksi, että niiden nykyperspektiivistä vanhentuneiden ja arveluttavien asenteiden ja käsitysten alta löytyy jotain ikiaikaista, yli ajan ja ajan trendien puhuttelevaa. 
Elämän suuret peruskysymykset ovat kuitenkin jotakuinkin samoja, Saisio muistuttaa, elämmepä missä ajassa tai kulttuurisissa lähtökohdissa tahansa. Juuri näitä kysymyksiä klassikot ovat onnistuneet kiteyttämään ja valaisemaan niin, että ne puhuttelevat aikojenkin takaa. 
– Jos niiden antaa puhutella. Klassikoihin voi tarttua kontekstualisointia välttäen ja kiinnittää huomiota vain siihen, minkä aika on muuttanut, mikä on vanhaa ja tarpeetonta, menneen ajan henkeä. Ja silloin voikin jättää jäähyväiset vaikkapa koko Suomen kirjallisuudelle. Samalla voi hyvästellä venäläisetkin klassikot ja voivat mennä roskiin ranskalaisetkin ja anglosaksinen draamakirjallisuus.
 
Shakespeare ei promoa raiskauskulttuuria

Saisio muistuttaa, että kirjallisen teoksen – kuten näytelmän – eetos on kokonaisuudessa, ei yksittäisissä kohtauksissa tai repliikeissä. Esimerkkinä hän käyttää Shakespearea.
– Shakespeare käsittelee läpi tuotantonsa valtaa ja vallankäytön eri muotoja. Raiskaus on vallankäytön väkivaltainen, aina sivulliseen kohdistuva muoto. 
Saision mielestä ei pitäisi olla vaikea lukea, että juuri tätä Shakespeare tarkoittaa näytelmissään.
– Shakespeare ei esittele, saati promoa, raiskauskulttuuria, vaan käsittelee sitä. Vaikeista, vaarallisista ja vastenmielisistä asioista puhuminen on yksi taiteen tehtävistä. Jos jo niiden käsittelemistä pidetään poliittisesti epäkorrektina, hapertuu taide ihanteelliseksi ja ohueksi ja lakkaa lopulta kiinnostamasta niin tekijöitä kuin vastaanottajiakin.
Saisio korostaa, että vapaaseen sanaan ja mielipiteen ilmaisuun liittyy aina vastuu, joka on ennen kaikkea eettinen.
– Kansanryhmää vastaan kiihottaminen tunnistetaan helpommin kuin cancel-kulttuuri. Cancel-kulttuuri aiheuttaa itsesensuuria, sillä vaatii kohtuuttomasti henkistä voimaa ottaa riski siitä, että tulee suljetuksi ulos omista viiteryhmistään. Toivoisin, että jokainen tunnistaisi tämän itsesensuurin itsessään. Sananvapaus menettää merkityksensä, jos sanankäyttäjät sensuroivat mielipiteitään ja teoksiaan ulossulkemisen pelosta.
 
Onko ihmisellä sielu?

Saisio alkoi kirjoittaa Passio-romaania viime keväänä. Teoksessa vallitsi pandemian aiheuttama poikkeustila ja liuskoja syntyi nopeasti.
– Keskittyminen oli kuitenkin huonoa, ja tuloksena tekstiä, joka oli tarkoitushakuista ja epäorgaanista. Parin kuukauden työ meni vapaaehtoisesti roskiin.
Saisio aloitti alusta tämän vuoden tammikuussa. Nyt hän kokee kirjoittavansa vapaasti ja keskittyneesti.
Passio ilmestyy syksyllä. Pandemiaa siinä ei enää käsitellä. Siltalan kustantamon esittelytekstin mukaan teoksen ytimessä on elämän mielekkyyden ja merkityksen tavoittelu. Juuri se – ihmisen elämän tarkoituksen tutkiminen – kulkee punaisena lankana Saision tuotannossa, näytelmissä ja proosassa.
– Pitkänhuiskean kirjailijanurani aikana olen tainnut teoksesta toiseen etsiä vastausta kysymykseen, onko ihmisellä sielu, onko sielu kuolematon vai onko sekin kuoleva, onko sielu meissä se, joka aistii heikosti ikuisuuden, mutta aistii kuitenkin. Onko ihminen täällä kauttakulkumatkalla vai leimahtaako hetken sammuakseen lopullisesti? 
 
PIRKKO SAISIO...
 
...OMIEN NÄYTELMIEN TEEMOISTA
"Tematiikkani liittyy usein hallitsijan ja hallittavan, heikomman ja vahvemman, voittajan ja häviäjän välisiin suhteisiin. Kysymyksistä keskeisiä voisivat olla vaikkapa sellaiset, kumpi on lopulta vahvempi, kumpi heikompi, kuka hallitsee ketä ja millä keinoin, millaisia voittoja häviäminen sisältää ja millaisia tappioita voittaminen."
 
...TUNNOTTOMUUDESTA
"Tunnottomuus-näytelmän käsiohjelmaan kirjoitin, ettei minulla ole aavistustakaan, mikä sen aihe on, ja sitä pienimuotoisista näytelmistäni taidan pitää parhaana. Ja toisena Voiton päivää, joka on muodoltaan suurempi ja yhteiskunnallisempi."
 
...SLAVA, KUNNIASTA
"Ison näyttämön musikaaleista taitaa itselleni jäädä läheisimmäksi Slava, kunnia. Ellei sitten kuitenkin Homo! – outojen ooppera. Molemmissa, kuten trilogian kolmannessakin osassa Mustassa Saarassa, on aiempia näytelmiäni anarkistisempi, ilottelevampi ja erilaisia genrejä, kuten tragediaa, farssia ja melodraamaa törmäyttävä muoto."
 
...SUOMALAISESTA NÄYTELMÄKIRJALLISUUDESTA
"Oleellisin muutos näytelmäkirjallisuudessa näinä vuosikymmeninä, jolloin olen itsekin näytelmiä kirjoittanut, on ollut volyymin nousu ja aiheiden, myös genrejen monipuolistuminen. Suomalainen näytelmäkirjallisuus on tällä hetkellä moniäänistä, omaperäistä ja kiinnostavaa."
 
...NÄYTELMISTÄ, JOTKA OVAT VAIKUTTANEET 
"Huomaan, että niistä useimmat edustavat tyylilajia, jota voisi kutsua ns. maagiseksi realismiksi. Useissa teoksissa käsitellään yksinäisyyttä, henkilöiden tunne-elämä ja toiminta on kohtuutonta ja mittakaavatonta ja monissa on jatkuva yö, ja se yö on täynnä outoa valoa."
 
Jouko Turkka: Valheita (ja muitakin näytelmiä Turkan ns. kulta-ajalta, ennen kuin hän mielestäni vaipui monenlaisiin pakkomielteisiin)
Raila Leppäkoski: Apila
Rosa Liksom: Family affairs
Leea Klemola: Seksuaali ja Kokkola
Kristian Smeds: Jääkuvia
Anna Krogerus: Rakkaudesta minuun
Heini Junkkaala: Kristuksen morsian
Milja Sarkola: Jotain toista
Saara Turunen: Tavallisuuden aave
 
"Kaikki nämä esitykset ovat aiheuttaneet minussa suurta energiaa. Asia, josta ei juuri koskaan puhuta, outoa kyllä, on energian pyöriminen näyttämöltä katsomoon ja katsomosta näyttämölle. Älyllisesti ja emotionaalisesti haastava esitys energisoi paikallaolijat rampin molemmin puolin. Ja kaikki nämä näytelmät ovat olleet poliittisesti hurmaavan epäkorrekteja."
 
Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry, aiemmalta nimeltään Suomen Näytelmäkirjailijaliitto perustettiin vuonna 1921. Sunklon kunniajäseneksi valittu Pirkko Saisio aloittaa juttusarjan, jossa esitellään suomalaisia näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia.

TEKSTI: PIA PARKKINEN